Hassua. Mikä on taas tämä tunne vatsanpohjassa. Ihastumistahan se on. Whatsappin tsekkailua muutaman minuutin välein. Viestiketjujen lukemista uudelleen. Positiivista stalkkausta. Myöntäkää vaan, jokainen meistä on joskus tallentanut kuvan puhelimeensa ihastuksensa facebookista tai muusta sosiaalisesta mediasta. Sitten se polttelee siellä puhelimessa. Odottaa että sitä aina silloin tällöin katsoo hymyillen. Mutta mikään ei vedä vertoja sille tunteelle kun oikeasti saa olla samassa paikassa hänen kanssaan. Istua saman pöydän ääressä kuuntelemassa musiikkia. Katsoa silmiin aivan sekunnin pidempään kuin olisi normaalia. Hymyillen katsoa sivuun mutta samalla tuntea kauhea paino rinnalla. Halu katsoa uudestaan. Nähdä katsooko hän vielä takaisin. Epätoivo. Katso minua. Katso. Sitten kurkistat. Ja hän katsoo. Hymyilleen pöyhii hiuksiaan ja puraisee ajatuksissaan alahuultaan. Ja et voi olla enää varmempi mistään muusta asiasta kuin että haluat olla siinä. Ei ole parempaa paikkaa maailmassa.

 

Jos paikka on hyvä, niin on tilannekin. Kuka mies ei olisi aivan myyty kun sinulle sanotaan miten ihastuksen kohde haluaa hakeutua sinun seuraan. Miten hän tykkää viettää aikaa sinun kanssa. Ja minä haluan viettää aikaa hänen kanssaan. Haluan oppia tuntemaan häntä paremmin. Haluan tietää miten hän nauraa sängyssä aamulla huonoille vitseille. Miten reagoi spontaaneihin kosketuksiin kesken päivän. Miten posket punottavat illalla muutaman viinilasillisen jälkeen.

 

No ehkä menen asioiden edelle. Vaikka molemmat selvästi ovat kiinnostuneita, mitään ei vielä ole tapahtunut. Viestejä whatsappissa, muutama selän hipsutus aamuyöstä klubilla, hymyjä, katseita ja hiusten jatkuvaa pöyhintää parempaan asentoon. Perjantaille lupasin viedä syömään. Tsekkaamaan uusi vegeravintola. Sitten tietää tarkemmin. Vaikka tänne blogiin näin ylitsevuotavan tunteellisesti kirjoitankin niin olen jo tarpeeksi vanha ymmärtämään että deiteillä voi käydä ilman että siitä seuraa mitään jatkoa. Viestejä voi lähtettää ja käden voi painaa selälle omistavanhaluisesti ilman sitä oikeaa lupaa omistaa. Vaikka hän onkin aivan uskomattoman kaunis, niin se ei välttämättä tarkoita sen syvempää henkistä yhteyttä. Mutta en kai edes lähtisi kokeilemaan jos se ei tuntuisi sopivalta. Enkä reagoisi näin ellen ajattelisi että se voisi olla jotain enemmänkin kuin kaveruutta. Eihän sitä koskaan tiedä. Joku ranskalainen lausahdus tähän nyt josta Anna Puu on tainnut tehdä jonkun biisinkin. Perjantaina nähdään miten käy.

 

Jos jaksan odottaa niin pitkään. En vaan voi olla hymyilemättä kun näen miten paljon hän pyörittelee hiuksiaan minun seurassani.

Minun sängyssä on kaksi kuoppaa. Ne ovat eri puolilla sänkyä.

 

Nyt menee ihan hyvin. Ymmärtää paremmin miten hyvä olo onkaan. Onko se parisuhteen päättymisestä vai muutosta uuteen paikkaan? Ehkä uudesta työstä? Ehkä se on kaikkea. Paino on nostettu olkapäiltä ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Hämmentävä olo. Satunnaisia iskuja tulee välillä kohti rintakehää, mutta ne kestetään kuin mies. Istumalla kotona juomassa kaljaa kalsareissa. Kuulostaa pahemmalta kuin oikeasti onkaan. Välillä muistan miten istuin koneella ja kuulin keittiöstä ex-Sykkyrän hyräilemässä Emma Salokosken Veden alla. Ja tuntuu kuin painuisin itsekin syvälle pimeyteen ilman happea. En tiedä näitkö pintaa syvemmälle, mutta sun ääni oli mulle rauhoittava. Mutta en aio takertua, päästän irti nyt. Hienot lyriikat ja vaikka niitä vähän muunnankin niiden tarkoituksesta voidaan keskustella. Olen aina osannut itkeä yksin blogini ääressä.

 

Mutta otan pultit irti sängystä. Käännän rungot ympäri. Kuopat ei ole enää reunoilla. Ne eivät enää vedä nukkujia erilleen. Vaan ne työntävät yhteen. Ennen kaksi matalaa lovea patjoissa muodostavat nyt yhden ihanan laakson joka vetää ja kätkee nukkujat yhteen. Mietin olisinko voinut kääntää patjat aikaisemmin. Epäröin. Ehkä parisuhde ei ole yhtä yksinkertainen kuin parisänky. Sen kääntäminen on vaikeampaa. Tai ehkä se on juuri niin yksinkertainen. Mutta minä pystyin kääntämään vain oman patjani. Toin kuoppani vain lähemmäs, mutta laaksoa siitä ei olisi saanut edes silmiä siristelemällä. Toinko edes lähemmäs? Onko sillä edes väliä enää. Vedän syvään henkeä ja suljen makuhuoneen oven. Avaan toisen oven ja astun ulos. Se makuuhuone ei ollut enää minun. Minun makuuhuoneessani on nykyään vain yksi kuoppa.

 

Mutta en kadu mitään. Ex-Sykkyrälle sanon vain että meidän kuoppa oli joskus aivan mahtava eikö vain?

"En tule kotiin yöksi niin älä ihmettele."

 

En tiedä odotinko edes mitään muuta. Ehkä asia on vain arka paikka minulle mutta jotenkin tuntuu tosi törkeältä. Olisi voinut säästää nämä yöreissut edes siihen asti että muutetaan erilleen. Eihän se minulle kuulu, eihän me pariskunta enää olla, mutta useamman kerran yönsä viettäminen muualla kertomatta siitä mitään tuntuu vain niin todella ilkeältä. Ehkä se ei ole kukaan mies, jossain kaverin luona koska jatkot meni niin myöhään, mutta voisi kai ajatella hieman minuakin. Miltä se näyttää, miltä se tuntuu. Tosin näin retroaktiivisesti ajateltuna eipä hän ole koskaan oikein sitä osannut.

 

Ehkä tämä on hyvä. Näillä ajatuksilla pääsen huomattavasti helpommin hänestä eroon. Tämä käytös ajaa minut helpommin pois. Ei niin paljon sydänsurua tai tuskaa. Kai tämä on taas vain yksi nuoren naisen sitoutumiskammo. Mieluummin valitaan biletys ja yöt poissa kotoa kuin parisuhde. En aio syyttää tästä itseäni. Voi kysyä että miksi taas minun kohdalleni, mutta luoja tietää. Jos sekään.

 

Pidä yöreissusi ja imaginääriset miehesi. Käytöksesi on jälleen kerran niin ajattelematonta, törkeää ja vastuutonta että ei enää jaksa kiinnostaa.

 

Muutama päivä vielä. Muuttosi ei voisi tulla liian nopeasti.

 

Mitä sulle tapahtui...

Miksi näin kävi. Kai kysymys jota kaikki kysyy. Useampiakin kertoja näköjään. Mitä siis kerron itselleni öisin kun en saa unta.

 

Ex-Sykkyrän isä on ollut alkoholisti koko elämänsä. Hakkasi Sykkyrän äitiä ja sitten koko perheellä piiloteltiin sängyn alla kännivihaa. Kerroin tämän jo kaiken. Veli on vakavasti masentunut. En ihmettele hetkeäkään jos sellaisessa lapsuudessa on joutunut kasvamaan. Ei pidä minkäänlaisia yhteyksiä enää isäänsä. Kömpelö sosiaalisissa tilanteissa ja hakeutuu mieluummin omiin oloihinsa. Mukava mies muuten, mutta itsemurhan pohdiskelu tuskin tekee hyvää kenellekkään perhesuhteissa. Minä olin Sykkyrän ensimmäinen vakava parisuhde. Aikaisemmat ovat olleet ainakin puheiden perusteella melko huonoa parisuhdemateriaalia. Käytännössä jokainen läheinen suhde muutamia kaverina toimivia sukulaisia lukuunottamatta on aiheuttanut pettymyksen. Kun mahdollisuus onneen vihdoin sitten sattuu kohdalle, niin onko pelko pettymyksestä vain entistä kovempi. Kun kerrankin vaikuttaa siltä että joku aidosti välittää ja luottaa, niin eikö pettymys olisi kerrassaan musertava. Mieluummin työntää itsensä hiljalleen etäämmälle kuin oikeasti avautuu suhteelle. Ei voi pettyä.

 

Lapsuudessa koettu kaikkien läheisten ihmisten toimimattomuus on aiheuttanut tarveen näyttää. Tarveen suoriutua. Mikään mitä tehdään ei voi suorittaa vajaavaisesti. Pitää olla rohkea voimakas älykäs ja hyvä. Pitää näyttää että kyllä pärjää, kyllä meidänkin perhe osaa vaikka isä välillä makaakin ojassa sammuneena. Kaikkeen panostetaan 110%. Työ, opiskelu, harrastukset, jopa kuva omasta kehosta. Burnout ei olisi tullut ensimmäistä kertaa. Jos opiskellessa muut käyttää palautettavaan työtön yhden tunnin, Sykkyrällä menisi 1 päivä. Pakko tehdä, pakko näyttää, pakko miellyttää. Ei mikään maaninen pakko jossa revitään hiuksia päästä ja huutoitketään sekapäisesti vaan vielä vaarallisempi rationaalinen älykäs ja yhteiskunnallisesti hyväksytty pakko. Jota ei ymmärrä ennenkuin se on liian myöhäistä. Sehän on vaan hyvä asia että tekee työt hyvin. Perinpohjin suorittaa ja toteuttaa. Suoraselkäistä ahkeraa työtä jota pitää kunnioittaa. Mutta kun ei ole. Se on näännyttävää ja hitaasti kuihduttavaa kidutusta. Missä ei pysty rentoutumaan. Jokainen asia on suoritus eikä nautinto. Oma keho ei ole jotain mistä nautitaan vaan jotain mitä hallitaan ja kontrolloidaan. Uskomattoman seksikäs nainen joka ei tarvitse pätkääkään meikkiä näyttääkseen hyvältä on epävarma siitä kun vatsalihakset eivät näy. Seksuaalisuuden näyttäminen on mahdotonta vasta kuin itse aktissa. Kaikki eroottinen lyödään mieluummin vitsiksi kuin oikeasti keikutettaisi sitä pyllyä. Esileikiksi toimii sanonta "käytkö suihkussa ensin".

 

Ja minä kuihdun rinnalla. Niin älykäs ja seksikäs nainen niin totta kai haluan pitää kiinni. Haluan auttaa ja edistää suhdetta. Mutta samalla häviän itse. Menetän kuka olen. En käy missään ja en näe kavereitani. Sykkyrän stressistä ja paineista syntyvä väsymys ja satunnainen ärtymys tarttuu. Menetän hyvän tuuleni ja masennun. Yritän tsempata ja olla tukena mutta huomaamatta tuen vain hänen negatiivisia puolia. Ne ovat niin rationaalisia. Niiden pitäisi olla hyviä. Vaikka minun pitäisi kieltää. Älä tee, älä näytä, älä ole niin hyvä. Mutta se on niin vaikeaa. Jos pyydän sohvalle possuilemaan karamelleillä ja katsomaan elokuvaa hän ärtyy, niin paljon paineita palauttaa X-koulutehtävä, huomenna olisi töitäkin ja ei ole ollenkaan terveellistä. Ja totta kai, se on aivan järkevää. Mutta vaan niin täysin haitallista. Joten en pyydä. Ja se on virheeni.

 

Mutta en syytä itseäni. Ymmärrän että tämä täytyi tapahtua. Se on harmi, suuri suuri harmi, mutta sen täytyi tapahtua. Nykyisellään Sykkyrä ei ole minulle sopivaa parisuhdemateriaalia. Me myrkytämme toisemme. Loogisesti ja järjellisesti olemme liian hyvät toisillemme. On vaan vaikea päästää irti. Välitän niin paljon.

 

Se helpottaa. Lähden taas näkemään kavereita. Olen nähnyt heitä usein viimeaikoina. Olen urheillut taas paremmin. Syönyt paremmin. Asiat tuntuvat taas hyviltä. Tunnen oloni enemmän seksikkääksi ja halutuksi. Omat harhakuvat naisten katseista minun suuntaan saavat oloni tuntumaan voimakkaalta. Enemmän omalta itseltäni. En myötä-stressaa tai masennus-komppaa. Yritän olla välittämättä enää niin paljon toisen jaksamisesta, toisen hyvinvoinnista. Keskityn itseeni. Jos toista kiukuttaa niin antaa kiukuttaa. Ei vaikuta enää minun päivääni. Tai ainakin yritän. Helpompi kirjoittaa kuin toteuttaa.

 

Tuntuu hyvältä tuntea olonsa taas halutuksi, seksikkääksi ja mieheksi. Omaksi itsekseen.

 

Kyllä se taas tästä pikkuhiljaa.

Taitaahan tämä tosin olla vielä päivä kaksi.

Käyrä vaan on niin nousussa niin täytyy purkaa jonnekin. Aamupäivä meni vielä ihan olosuhteisiin nähden ok fiiliksissä. Viha oli alkanut laantua ja pystyttiin semi-rationaalisiin ajatuksiin. Ajattelin että perutaan se vuokrasopimuksen purku ja jään tähän kämppään vielä hetkeksi sillä töiden pitäisi jatkua heinäkuuhun asti. Äsken tuossa Ex-Sykkyrä näytti sähköpostia jossa vuokranantaja sanoi jo laittaneensa ilmoituksen nettiin ja että josko meillä olisi sopivaa aikaa näytölle mahdollisille seuraaville asukkaille. Eli minulta siis on lähdössä oikeasti kämppä alta. Hienoa - päivä vaan paranee.

Asiahan vakavuudestahan kertoo "Laki asuinhuoneiston vuokrauksesta, 53 §" jossa todetaan suht nohevasti, "Kun puolisot asuvat yhdessä vuokraamassaan tai toisen heistä vuokraamassa yhteisenä kotina käytettävässä asuinhuoneistossa, ei puoliso saa irtisanoa vuokrasopimusta ilman toisen puolison suostumusta." Tätä ihanaa, ei ollenkaan lapsellista, vastuutonta, täysin epäkunnioittavaa ja aivan helvetin loukkaavaa käytöstä vastaan on jopa tehty laki. Laki. Pidin itseäni niin fiksuna ihmisenä parinvalinnassa etten sentään joutuisi koskaan turvautumaan lakipykäliin ihmissuhteissani, mutta kertahan se on ensimmäinenkin.

Siitä onkin aikaa kun olen tuntenut oloni taas näin loukatuksi ja vihaiseksi. Teko kertoo melko selkeää kieltä mitä Ex-Sykkyrä on mieltä minun mielipiteistäni ja meidän parisuhteestamme. Fool me once, shame on you. Fool me twice, voitte kaikki haistaa pitkän vitun. Ajattelin ensimmäisen kerran jälkeen puoli vuotta sitten että eihän tämä voisi käydä uudestaan. Silloinkin joka hemmetin kaveri ja sukulainen tiesi että Ex-Sykkyrä halusi minusta eroon ennenkuin minä edes sain tietää jotakin olevan vakavasti vialla meidän parisuhteessa. Kuinka hemmetin nöyryyttävää ja loukkaavaa se olikaan. Meidän parisuhde. Minun ja sinun, kerrottu kaikille ennenkuin edes minulle. Olit jo varannut uuden asunnon ennenkuin kerroit edes minulle että haluat erota. Tai edes että parisuhteemme oli niin huonossa tilassa. Kuinka vitun sekaisin pitää olla. Miten voit tehdä näin minulle? MIKSI!? Jos en olisi näin vihainen, olisin erittäin surullinen. Kuinka rikki oletkaan. Pieni ihana Sykkyräiseni.

Itseään saa kai taas syyttää. Typerä mies. Luotti taas naiseen.

Eihän se maailmanloppu ole. Asuntoja saa kyllä ja ehkäpä tuo lakikin vähän suojaa. Mutta olen vain niin vihainen. Niin pettynyt. Niin kyllästynyt. Tähän pohjattomaan tunteeseen vatsassa johon ei ikinä totu. Olenko niin turha. Niin olematon. Merkityksetön. Edes jumalauta oma puolisoni ei ota minua huomioon. Eikä edes pyydä anteeksi. Ymmärtääkö hän edes mitä on tehnyt. Miltä tämä saa minut tuntemaan oloni.

Näitä asioita pois omasta mielestäni työntääkseni syytän kaikkea muuta. Syytän Ex-Sykkyrän isää. Perhettä. Kasvatusta. Valintoja. En tiedä. Jos rakkautta ei ole koskaan saanut keneltäkään, kai sitä on vaikea hyväksyäkään. Jos kaikki suhteet tuottavat pettymyksiä, kai sitä tekee valintoja jotka aiheuttavat vähinten pettymyksiä, vaikka ne olisivatkin epäloogisia. Omilla toimillaan aiheuttaa juuri sitä, mitä eniten pelkää. Koska itse on kontrollissa, kukaan muu ei aiheuta pettymystä jos itse kerkeää tuhoamaan kaiken ensin. Työntää ihmiset pois. Satuttaa ennenkuin he satuttavat sinua.

Pahinta varmaan on miten paljon hänestä silti välitän. Viimeksi kun edellisessä pitkässä suhteessani Ex-Pisimmäiseni petti minua, viha oli puhdistava. En tarvinnut enää häntä. Pystyin unohtamaan ja jatkamaan. Mutta aikani Ex-Sykkyrän kanssa on ollut parasta aikaa mitä olen elänyt. Vaikka olen suunnattoman pettynyt ja vihainen, välitän silti hänestä niin paljon. Tahdon vain hänen parastaan. Ettei hän olisi niin rikki kuin on. Että hän olisi ihana Sykkyräiseni ikuisesti.

Siksi tämä kai sattuu niin paljon.