Jos paikka on hyvä, niin on tilannekin. Kuka mies ei olisi aivan myyty kun sinulle sanotaan miten ihastuksen kohde haluaa hakeutua sinun seuraan. Miten hän tykkää viettää aikaa sinun kanssa. Ja minä haluan viettää aikaa hänen kanssaan. Haluan oppia tuntemaan häntä paremmin. Haluan tietää miten hän nauraa sängyssä aamulla huonoille vitseille. Miten reagoi spontaaneihin kosketuksiin kesken päivän. Miten posket punottavat illalla muutaman viinilasillisen jälkeen.

No ehkä menen asioiden edelle. Vaikka molemmat selvästi ovat kiinnostuneita, mitään ei vielä ole tapahtunut. Viestejä whatsappissa, muutama selän hipsutus aamuyöstä klubilla, hymyjä, katseita ja hiusten jatkuvaa pöyhintää parempaan asentoon. Perjantaille lupasin viedä syömään. Tsekkaamaan uusi vegeravintola. Sitten tietää tarkemmin. Vaikka tänne blogiin näin ylitsevuotavan tunteellisesti kirjoitankin niin olen jo tarpeeksi vanha ymmärtämään että deiteillä voi käydä ilman että siitä seuraa mitään jatkoa. Viestejä voi lähtettää ja käden voi painaa selälle omistavanhaluisesti ilman sitä oikeaa lupaa omistaa. Vaikka hän onkin aivan uskomattoman kaunis, niin se ei välttämättä tarkoita sen syvempää henkistä yhteyttä. Mutta en kai edes lähtisi kokeilemaan jos se ei tuntuisi sopivalta. Enkä reagoisi näin ellen ajattelisi että se voisi olla jotain enemmänkin kuin kaveruutta. Eihän sitä koskaan tiedä. Joku ranskalainen lausahdus tähän nyt josta Anna Puu on tainnut tehdä jonkun biisinkin. Perjantaina nähdään miten käy.

Jos jaksan odottaa niin pitkään. En vaan voi olla hymyilemättä kun näen miten paljon hän pyörittelee hiuksiaan minun seurassani.

Nyt menee ihan hyvin. Ymmärtää paremmin miten hyvä olo onkaan. Onko se parisuhteen päättymisestä vai muutosta uuteen paikkaan? Ehkä uudesta työstä? Ehkä se on kaikkea. Paino on nostettu olkapäiltä ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Hämmentävä olo. Satunnaisia iskuja tulee välillä kohti rintakehää, mutta ne kestetään kuin mies. Istumalla kotona juomassa kaljaa kalsareissa. Kuulostaa pahemmalta kuin oikeasti onkaan. Välillä muistan miten istuin koneella ja kuulin keittiöstä ex-Sykkyrän hyräilemässä Emma Salokosken Veden alla. Ja tuntuu kuin painuisin itsekin syvälle pimeyteen ilman happea. En tiedä näitkö pintaa syvemmälle, mutta sun ääni oli mulle rauhoittava. Mutta en aio takertua, päästän irti nyt. Hienot lyriikat ja vaikka niitä vähän muunnankin niiden tarkoituksesta voidaan keskustella. Olen aina osannut itkeä yksin blogini ääressä.

Mutta otan pultit irti sängystä. Käännän rungot ympäri. Kuopat ei ole enää reunoilla. Ne eivät enää vedä nukkujia erilleen. Vaan ne työntävät yhteen. Ennen kaksi matalaa lovea patjoissa muodostavat nyt yhden ihanan laakson joka vetää ja kätkee nukkujat yhteen. Mietin olisinko voinut kääntää patjat aikaisemmin. Epäröin. Ehkä parisuhde ei ole yhtä yksinkertainen kuin parisänky. Sen kääntäminen on vaikeampaa. Tai ehkä se on juuri niin yksinkertainen. Mutta minä pystyin kääntämään vain oman patjani. Toin kuoppani vain lähemmäs, mutta laaksoa siitä ei olisi saanut edes silmiä siristelemällä. Toinko edes lähemmäs? Onko sillä edes väliä enää. Vedän syvään henkeä ja suljen makuhuoneen oven. Avaan toisen oven ja astun ulos. Se makuuhuone ei ollut enää minun. Minun makuuhuoneessani on nykyään vain yksi kuoppa.

Mutta en kadu mitään. Ex-Sykkyrälle sanon vain että meidän kuoppa oli joskus aivan mahtava eikö vain?

En tiedä odotinko edes mitään muuta. Ehkä asia on vain arka paikka minulle mutta jotenkin tuntuu tosi törkeältä. Olisi voinut säästää nämä yöreissut edes siihen asti että muutetaan erilleen. Eihän se minulle kuulu, eihän me pariskunta enää olla, mutta useamman kerran yönsä viettäminen muualla kertomatta siitä mitään tuntuu vain niin todella ilkeältä. Ehkä se ei ole kukaan mies, jossain kaverin luona koska jatkot meni niin myöhään, mutta voisi kai ajatella hieman minuakin. Miltä se näyttää, miltä se tuntuu. Tosin näin retroaktiivisesti ajateltuna eipä hän ole koskaan oikein sitä osannut.

Ehkä tämä on hyvä. Näillä ajatuksilla pääsen huomattavasti helpommin hänestä eroon. Tämä käytös ajaa minut helpommin pois. Ei niin paljon sydänsurua tai tuskaa. Kai tämä on taas vain yksi nuoren naisen sitoutumiskammo. Mieluummin valitaan biletys ja yöt poissa kotoa kuin parisuhde. En aio syyttää tästä itseäni. Voi kysyä että miksi taas minun kohdalleni, mutta luoja tietää. Jos sekään.

Pidä yöreissusi ja imaginääriset miehesi. Käytöksesi on jälleen kerran niin ajattelematonta, törkeää ja vastuutonta että ei enää jaksa kiinnostaa.

Muutama päivä vielä. Muuttosi ei voisi tulla liian nopeasti.

Mitä sulle tapahtui...

Ex-Sykkyrän isä on ollut alkoholisti koko elämänsä. Hakkasi Sykkyrän äitiä ja sitten koko perheellä piiloteltiin sängyn alla kännivihaa. Kerroin tämän jo kaiken. Veli on vakavasti masentunut. En ihmettele hetkeäkään jos sellaisessa lapsuudessa on joutunut kasvamaan. Ei pidä minkäänlaisia yhteyksiä enää isäänsä. Kömpelö sosiaalisissa tilanteissa ja hakeutuu mieluummin omiin oloihinsa. Mukava mies muuten, mutta itsemurhan pohdiskelu tuskin tekee hyvää kenellekkään perhesuhteissa. Minä olin Sykkyrän ensimmäinen vakava parisuhde. Aikaisemmat ovat olleet ainakin puheiden perusteella melko huonoa parisuhdemateriaalia. Käytännössä jokainen läheinen suhde muutamia kaverina toimivia sukulaisia lukuunottamatta on aiheuttanut pettymyksen. Kun mahdollisuus onneen vihdoin sitten sattuu kohdalle, niin onko pelko pettymyksestä vain entistä kovempi. Kun kerrankin vaikuttaa siltä että joku aidosti välittää ja luottaa, niin eikö pettymys olisi kerrassaan musertava. Mieluummin työntää itsensä hiljalleen etäämmälle kuin oikeasti avautuu suhteelle. Ei voi pettyä.

Lapsuudessa koettu kaikkien läheisten ihmisten toimimattomuus on aiheuttanut tarveen näyttää. Tarveen suoriutua. Mikään mitä tehdään ei voi suorittaa vajaavaisesti. Pitää olla rohkea voimakas älykäs ja hyvä. Pitää näyttää että kyllä pärjää, kyllä meidänkin perhe osaa vaikka isä välillä makaakin ojassa sammuneena. Kaikkeen panostetaan 110%. Työ, opiskelu, harrastukset, jopa kuva omasta kehosta. Burnout ei olisi tullut ensimmäistä kertaa. Jos opiskellessa muut käyttää palautettavaan työtön yhden tunnin, Sykkyrällä menisi 1 päivä. Pakko tehdä, pakko näyttää, pakko miellyttää. Ei mikään maaninen pakko jossa revitään hiuksia päästä ja huutoitketään sekapäisesti vaan vielä vaarallisempi rationaalinen älykäs ja yhteiskunnallisesti hyväksytty pakko. Jota ei ymmärrä ennenkuin se on liian myöhäistä. Sehän on vaan hyvä asia että tekee työt hyvin. Perinpohjin suorittaa ja toteuttaa. Suoraselkäistä ahkeraa työtä jota pitää kunnioittaa. Mutta kun ei ole. Se on näännyttävää ja hitaasti kuihduttavaa kidutusta. Missä ei pysty rentoutumaan. Jokainen asia on suoritus eikä nautinto. Oma keho ei ole jotain mistä nautitaan vaan jotain mitä hallitaan ja kontrolloidaan. Uskomattoman seksikäs nainen joka ei tarvitse pätkääkään meikkiä näyttääkseen hyvältä on epävarma siitä kun vatsalihakset eivät näy. Seksuaalisuuden näyttäminen on mahdotonta vasta kuin itse aktissa. Kaikki eroottinen lyödään mieluummin vitsiksi kuin oikeasti keikutettaisi sitä pyllyä. Esileikiksi toimii sanonta "käytkö suihkussa ensin".

Ja minä kuihdun rinnalla. Niin älykäs ja seksikäs nainen niin totta kai haluan pitää kiinni. Haluan auttaa ja edistää suhdetta. Mutta samalla häviän itse. Menetän kuka olen. En käy missään ja en näe kavereitani. Sykkyrän stressistä ja paineista syntyvä väsymys ja satunnainen ärtymys tarttuu. Menetän hyvän tuuleni ja masennun. Yritän tsempata ja olla tukena mutta huomaamatta tuen vain hänen negatiivisia puolia. Ne ovat niin rationaalisia. Niiden pitäisi olla hyviä. Vaikka minun pitäisi kieltää. Älä tee, älä näytä, älä ole niin hyvä. Mutta se on niin vaikeaa. Jos pyydän sohvalle possuilemaan karamelleillä ja katsomaan elokuvaa hän ärtyy, niin paljon paineita palauttaa X-koulutehtävä, huomenna olisi töitäkin ja ei ole ollenkaan terveellistä. Ja totta kai, se on aivan järkevää. Mutta vaan niin täysin haitallista. Joten en pyydä. Ja se on virheeni.

Mutta en syytä itseäni. Ymmärrän että tämä täytyi tapahtua. Se on harmi, suuri suuri harmi, mutta sen täytyi tapahtua. Nykyisellään Sykkyrä ei ole minulle sopivaa parisuhdemateriaalia. Me myrkytämme toisemme. Loogisesti ja järjellisesti olemme liian hyvät toisillemme. On vaan vaikea päästää irti. Välitän niin paljon.

Se helpottaa. Lähden taas näkemään kavereita. Olen nähnyt heitä usein viimeaikoina. Olen urheillut taas paremmin. Syönyt paremmin. Asiat tuntuvat taas hyviltä. Tunnen oloni enemmän seksikkääksi ja halutuksi. Omat harhakuvat naisten katseista minun suuntaan saavat oloni tuntumaan voimakkaalta. Enemmän omalta itseltäni. En myötä-stressaa tai masennus-komppaa. Yritän olla välittämättä enää niin paljon toisen jaksamisesta, toisen hyvinvoinnista. Keskityn itseeni. Jos toista kiukuttaa niin antaa kiukuttaa. Ei vaikuta enää minun päivääni. Tai ainakin yritän. Helpompi kirjoittaa kuin toteuttaa.

Tuntuu hyvältä tuntea olonsa taas halutuksi, seksikkääksi ja mieheksi. Omaksi itsekseen.

Kyllä se taas tästä pikkuhiljaa.

Käyrä vaan on niin nousussa niin täytyy purkaa jonnekin. Aamupäivä meni vielä ihan olosuhteisiin nähden ok fiiliksissä. Viha oli alkanut laantua ja pystyttiin semi-rationaalisiin ajatuksiin. Ajattelin että perutaan se vuokrasopimuksen purku ja jään tähän kämppään vielä hetkeksi sillä töiden pitäisi jatkua heinäkuuhun asti. Äsken tuossa Ex-Sykkyrä näytti sähköpostia jossa vuokranantaja sanoi jo laittaneensa ilmoituksen nettiin ja että josko meillä olisi sopivaa aikaa näytölle mahdollisille seuraaville asukkaille. Eli minulta siis on lähdössä oikeasti kämppä alta. Hienoa - päivä vaan paranee.

Asiahan vakavuudestahan kertoo "Laki asuinhuoneiston vuokrauksesta, 53 §" jossa todetaan suht nohevasti, "Kun puolisot asuvat yhdessä vuokraamassaan tai toisen heistä vuokraamassa yhteisenä kotina käytettävässä asuinhuoneistossa, ei puoliso saa irtisanoa vuokrasopimusta ilman toisen puolison suostumusta." Tätä ihanaa, ei ollenkaan lapsellista, vastuutonta, täysin epäkunnioittavaa ja aivan helvetin loukkaavaa käytöstä vastaan on jopa tehty laki. Laki. Pidin itseäni niin fiksuna ihmisenä parinvalinnassa etten sentään joutuisi koskaan turvautumaan lakipykäliin ihmissuhteissani, mutta kertahan se on ensimmäinenkin.

Siitä onkin aikaa kun olen tuntenut oloni taas näin loukatuksi ja vihaiseksi. Teko kertoo melko selkeää kieltä mitä Ex-Sykkyrä on mieltä minun mielipiteistäni ja meidän parisuhteestamme. Fool me once, shame on you. Fool me twice, voitte kaikki haistaa pitkän vitun. Ajattelin ensimmäisen kerran jälkeen puoli vuotta sitten että eihän tämä voisi käydä uudestaan. Silloinkin joka hemmetin kaveri ja sukulainen tiesi että Ex-Sykkyrä halusi minusta eroon ennenkuin minä edes sain tietää jotakin olevan vakavasti vialla meidän parisuhteessa. Kuinka hemmetin nöyryyttävää ja loukkaavaa se olikaan. Meidän parisuhde. Minun ja sinun, kerrottu kaikille ennenkuin edes minulle. Olit jo varannut uuden asunnon ennenkuin kerroit edes minulle että haluat erota. Tai edes että parisuhteemme oli niin huonossa tilassa. Kuinka vitun sekaisin pitää olla. Miten voit tehdä näin minulle? MIKSI!? Jos en olisi näin vihainen, olisin erittäin surullinen. Kuinka rikki oletkaan. Pieni ihana Sykkyräiseni.

Itseään saa kai taas syyttää. Typerä mies. Luotti taas naiseen.

Eihän se maailmanloppu ole. Asuntoja saa kyllä ja ehkäpä tuo lakikin vähän suojaa. Mutta olen vain niin vihainen. Niin pettynyt. Niin kyllästynyt. Tähän pohjattomaan tunteeseen vatsassa johon ei ikinä totu. Olenko niin turha. Niin olematon. Merkityksetön. Edes jumalauta oma puolisoni ei ota minua huomioon. Eikä edes pyydä anteeksi. Ymmärtääkö hän edes mitä on tehnyt. Miltä tämä saa minut tuntemaan oloni.

Näitä asioita pois omasta mielestäni työntääkseni syytän kaikkea muuta. Syytän Ex-Sykkyrän isää. Perhettä. Kasvatusta. Valintoja. En tiedä. Jos rakkautta ei ole koskaan saanut keneltäkään, kai sitä on vaikea hyväksyäkään. Jos kaikki suhteet tuottavat pettymyksiä, kai sitä tekee valintoja jotka aiheuttavat vähinten pettymyksiä, vaikka ne olisivatkin epäloogisia. Omilla toimillaan aiheuttaa juuri sitä, mitä eniten pelkää. Koska itse on kontrollissa, kukaan muu ei aiheuta pettymystä jos itse kerkeää tuhoamaan kaiken ensin. Työntää ihmiset pois. Satuttaa ennenkuin he satuttavat sinua.

Pahinta varmaan on miten paljon hänestä silti välitän. Viimeksi kun edellisessä pitkässä suhteessani Ex-Pisimmäiseni petti minua, viha oli puhdistava. En tarvinnut enää häntä. Pystyin unohtamaan ja jatkamaan. Mutta aikani Ex-Sykkyrän kanssa on ollut parasta aikaa mitä olen elänyt. Vaikka olen suunnattoman pettynyt ja vihainen, välitän silti hänestä niin paljon. Tahdon vain hänen parastaan. Ettei hän olisi niin rikki kuin on. Että hän olisi ihana Sykkyräiseni ikuisesti.

Siksi tämä kai sattuu niin paljon.

On totta kai aivan liian aikaista vetää viivaa mihinkään. Ajattelu ei ole selkeää eikä objektiivista. Tunteet ovat tiellä. Yritän silti. Parantumisprosessi. Paino sanalla prosessi. Syytökset alkakoon. Syytökset on ehkä turhan voimakas sana. Helpompi vain työntää ainakin vielä vastuu johonkin muuhun kuin omaan käytökseen. Joskus vuoden päästä voi sitten tutkailla myös itseään ja omaa käytöstään.

1. En ota enää ikinä parisuhteeseen naista jolle se on ensimmäinen vakava parisuhde.

2. En ota enää ikinä parisuhteeseen naista jolla on rikkinäinen alkoholistiperhe.

3. En enää ikinä sano "en enää ikinä ota parisuhteeseen naista joka..." koska valetta se kuitenkin on.

Kysymys joka tälle hetkellä on päälimmäisenä mielessä on että jos ihmiselle tarjotaan ensimmäinen mahdolisuus onneen asiassa joka on aina ennen tuottanut pettymyksiä, kuinka mahdollista on että kyseinen ihminen itse sabotoi tilanteen mieluummin kuin jälleen kerran joutuisi pettymään? Jos ainoa perhemalli ja esimerkki pienen lapsen kasvaessa on että isä hakkasi äitiä ja sitten piiloiteltiin ongelmaa toisilta alkoholisoituneilta sukulaisilta, niin kai se on aivan ymmärrettävää. Onko se vastaus tähän kysymykseen? Luoja tietää. Ei Ex-Sykkyrä ainakaan itse tiedä. Vastuuntyöntäjä v2.0.

Ostin karkkia, mutta ei tee edes mieli syödä.

Nyt se sitten on virallisesti ohi. Ärsyttää. Ällöttää. Vituttaa. Vähän tuossa vielä muutaman kuukauden ajan jossiteltiin jos tästä voisi jotain tulla, minusta näytti ihan hyvältä joskin se intohimo oli ymmärrettävästi vähän kateissa, mutta tässä se nyt kuitenkin sitten on. Mitä minä sitten en ymmärtänyt? No vielä viikko sitten puhuttiin uuteen yhteiseen kotiin muuttamisesta, halittiin ja pussailtiin. Ex-Sykkyrä puhui miten aikoo suorittaa viimeisen puolivuotisen koulustaan uudessa kaupungissa jonne minä olisin työn perässä muuttamassa. Yhteinen tulevaisuus, elo ja auvo. No eipä ollut.

Nyt tulin viettämästä vappua, käsketään istumaan pöytään ja ilmoitetaan että on purkanut vuokrasopimuksemme. Mitä. Purkanut vuokrasopimuksemme ilman edes kysymättä minulta. Kun minä olin viettämässä vappua kavereiden kanssa. MITÄ. VITTUA.

Viikko sitten puhuttiin vielä uudesta elämästä uudessa kaupungissa. Nyt sitten onkin jo kämppä lähdössä alta.

Oon aina ajatellut että minä olen se joka ei puhu suhteissa mutta tämä laittaa kyllä aivan uudet standardit minullekin. En usko että tuota ennätystä ihan heti tullaan murtamaan. Kommunikoimattomuuden maailmanennätys. Eikä kyse ole edes mistään puhumattomuudesta vaan aivan suoraan päin naamaa valehtelusta. Aivan täyttä valehtelua ja pettämistä. Sikamaista hyväksikäyttöä. "Nokun mulla on vähän huono olo". Jaa. No saat kultaseni kuule kolme arvausta miltä tämä tuntuu minusta. Vinkki. Olo ei ole ainakaan hyvä. Lisä bonarina täytyy sanoa että ei edes suruta kun vituttaa niin paljon.

Jollain on hyvin vakavia henkisiä ongelmia ja se joku ei ole minä. Tsiisus sentään.

Aloitetaan siitä pakollisesta. Sykkyrä on ollut paras nainen johon olen kuunaan katsettani kohdistanut. Rakastan häntä edelleen silmittömästi ja tekisin mitä tahansa hänen vuokseen. Paitsi tätä.

Marraskuun lopulla Sykkyräiseni päräytti ilmoille melko jykevän lausahduksen, "meidän pitäisi muuttaa erilleen". Täysin puskasta koppasi minua kalloon housut nilkoissa. Hän ilmoitti nohevasti että oli jo edellisenä keväänä ajatellut suhteen olevan vaakalaudalla, mutta päättänyt kuitenkin yrittää. Tosin kertomatta minulle mitään. Antamatta minulle minkäänlaista mahdollisuutta luovuttaa vastinetta hänen mielipiteilleen. Tästä hieman kyseenalaisesta toiminnasta seurasi totta kai katkeroitumista, etääntymistä ja toivon lopullinen menettäminen. Tosin jälleen kerran kertomatta minulle yhtään mitään. Käytännössä meidän suhteemme oli ohitse jo puoli vuotta sitten, minulle tosin kukaan ei vaan kertonut mitään. Heti ilmoituksensa jälkeen Sykkyrä lähti ulkomaille töihin kuukaudeksi. Jouluksi kotiin ei toiminut kuin sadussa sillä minä olin joulun ja uuden vuoden töissä. Nopeasti laskemalla minulla oli noin 6 päivää aikaa vakuuttaa Sykkyrä siitä että puolenvuoden muhiminen omissa epäilyksissä ja noidankehissä olisi synnyttänyt väärän päätöksen ja suhde kyllä tulee toimimaan. Tuskin tarvitaan matemaatikkoa päättelemään mitkä minun mahdollisuudet onnistua olivat.

Joten tässä sitä nyt sitten ollaan. Istun tietokoneella aamu kahdelta yöllä ja mietin että mitähän vittua taas. Yritän purkaa ajatuksiani sanoiksi. Tai järjestellä ajatuksiani. Saisi nyt edes jotain ajatuksia kasaan. Yksikin riittäisi. Edes ajatuksen atomi. Syytänkö itseäni. Miksi näin taas kävi. Jos lopputulema on aina sama ja ainoa muuttumaton tekijä olen minä, eikö vika ole silloin minussa? On. Tiedemies minussa ei voi olla välittämättä kaikista faktoista. Mutta humanisti minussa ei voi olla sanomatta että parisuhde on aina kahden ihmisen kauppa. Emme me ole koneiston osia joissa vika tarkoittaisi tuotannon pysähtymistä. Olemme kemiallisia yhteentörmäyksiä. Pirskahtelemme ympäriinsä, räjähdellen kauniina kukkakuvioina ja välkkyvinä valoina. Olimme toistemme katalyytit tässä jatkuvasti kiihtyvässä reaktiossa.

Miksi näin sitten taas kävi? Tunteita ei kuulemma enää ole. Olemme kämppiksiä. Kertoo tuntevansa pahaa oloa koska olen paljon kotona. Koska en kerro automaattisesti siitä millainen päivä minulla oli. Introverttinä tunnen nämä ongelmat. Olen kohdannut ne aikaisemminkin suhteissani. En ole sosiaalisesti ahdistunut, en vetäynyt. Minulla on työ, kavereita ja harrastuksia. Mutta kun joku ajattelee mielessään että "mitenköhän hänen päivä meni", minä ajattelen mannerlaattojen liikettä, roomalaisia akvedukteja tai ihan vain puhtaasti en mitään. Meditoin ja tyhjennän mielen istumalla sohvalla ja tuijottamalla ulos ikkunasta. Lukemalla uutisia uudesta kuukaupungista ja sen suunnitelmista. Itsestäni ja päivästäni kertominen ei tule minusta ulos automaattisesti. En siitä pahastu, mielelläni jaan mitä tein tai tuoreimmat päivän juorut, mutta se pitää minulta kysyä, tai minun pitää aivan tietoisesti nähdä vaivaa sen eteen että ymmärrän kertoa asioista. Tämä oli Sykkyrälle liikaa. Hän haluaa elämäänsä itsestään kertovia avoimia ihmisiä. Tämä oli liikaa. Rakastan häntä silmittömästi ja tekisin mitä tahansa hänen vuokseen. Paitsi tätä. Tätä johon en vajaavaisena ihmisenä kykene, ja se tappaa minut sisältä.

Mutta insinöörinä en voi olla ajattelematta, eikö tämä tunnu hieman rajulta ratkaisulta. Ex-Sykkyrän serkku on juuri kokenut, pettämistä, keskenmenon ja arvatenkin paljon itkua sekä hammastenkiristystä. Silti he ovat juuri ottaneet asuntolainan ja ovat vakaasti yrittämässä uudelleen. Uskovat tulevaisuuteen. Minut jätetään 6 armopäivän jälkeen koska en kertonut millainen päivä minulla oli töissä. Ex-Sykkyrä voi pahoin, siihen ei auta mikään logiikka, mutta miksi. Olenko todellakin niin kammottava ihminen parisuhteessa että introverttiys aiheuttaa suurempaa tuskaa kuin keskenmeno tai pettäminen. Asiaa tarpeeksi kauan pyöritellessäni voin tulla vain johtopäätökseen ettei asia lopulta ollut minussa. Kai tämä joku defenssi on. Psykologit osaavat kertoa enemmän. Mutta Ex-Sykkyrä on aina ollut se ekstrovertinpi. Pitänyt päästä ihmisten ilmoille, tekemään, kokemaan ja harrastamaan. Mutta hän ei ole päässyt. Ymmärrän sen vasta nyt. Minä introverttinä näen useammin kavereitani jotka asuvat toisella puolella Suomea, kuin hän omiaa jotka asuvat meistä pari korttelia länteen. Minä käyn uimassa, nyrkkeilemässä ja ampumassa pistoolilla, hän istuu päivät koneen takana pyörittämässä Exceliä. Ex-Sykkyrällä ei ole ketään. Hänellä ei ole sitä läheistä kaveria jonka kanssa turinoida ja päästää stressi pihalle. Muuta kuin minä. Hänellä ei ole mitään tekemistä muuten kuin minun kanssani. Minun introverttiyden kautta hän yritti elää omaa elämäänsä. Lopputuloksesta voidaan päätellä miten hyvin se onnistui. Ei ihme jos voi pahoin.

Mutta näin suhde jälleen päättyy. Jossittelu on turhaa. Kaivo on myrkytetty. Voisinko olla jotain mitä Ex-Sykkyrä jälleen voisi rakastaa, kyllä. En ehkä kuudessa päivässä, mutta ehkä kuudessa vuodessa. Mutta en aio. Eron uhka on lyöty pöytään. Nyt jos yrittäisin alkaa paikkailemaan suhdetta miettisin vain joka hetki milloin teen jotain väärää ja taas olisi vakavan keskustelun aika. Se ei olisi enää hyväksi mielenterveydelle. Ex-Sykkyrä menee omia menojaan. Toivon hänelle todella kaikkea hyvää. Hieman pelkään miten hän pärjää yksin, mutta ehkä se vain on taas joku defenssi. Egoni uskottelee minulle että olen korvaamaton. Hiljalleen hyväksyn asian. Lisään Sykkyrän eteen Ex-etuliitteen ja tunnen solmun vatsanipohjassa kiristyvän. Mutta en aio olla enää katalyytti. Toivottavasti hän löytää jonkun joka täyttää hänen elämänsä kavereilla ja tekemisellä. Se en voi enää olla minä. Rakastan häntä silmittömästi ja tekisin mitä tahansa hänen vuokseen.

Paitsi tätä.

Teen siis tällä hetkellä melko asiakaspalvelulähtöistä työtä ja minulle oli osunut kohdalle ns. mysteryshoppaaja. Sähköpostiin ropsahtanut palaute sai v-käyrän kasvuun ja loppuun liitetyt pomon terveiset että "Olen yhteydessä asiasta vielä tämän päivän aikana" pisti fyysisesti käden lähestymään naamaa. Puhelimen soidessa meinasi astiat lentää kädestä kun säikähdin tulevaa kuumottavaa puhelua. En ole varmaan koskaan vastannut puhelimeen yhtä epäaidon virallisesti.

Keskustelua vapaasti mukaillen bossi sanoi jotenkin näin että "älä välitä, kyllä minä tiedän sinut, ei tuo palaute meinaa mitään". Toiseen kertaan meinasi kupponen lentää kädestä kun helpotus iski kroppaan. Huh, tämä vähän helpottaa tutinaa kalsareissa ja möykky sisältä alkaa selvästi purkautumaan. Oli vielä muutakin stressiä joka sai ahdistuksen pintaan, mutta tästä on kyllä pirun hyvä lähtökohta lähteä sitä selvittelemään.

Teknologia ja globaalius ovat vahvuuksia, mutta ne luovat myös paineistavan ilmapiirin onnistumiselle ja odotuksille. Kun kaikkialta tulee jatkuvasti syötettä siitä miten ihmiset elävät ja toimivat, alkaa väistämättä vertaamaan omaa elämäänsä siihen jatkuvaan sykkeeseen. Tietenkään yhden ihmisen elämä ei voi millään tasolla vastata tuhannen facebookista repäistän kuvakaappauksen loistokkuutta. Jokainen on varmaan jossain vaiheessa kateellisesti katsonut kuinka henkilö N vierailee maassa M ja näyttää niin onnelliselta turistivalokuvassaan. Saattoipa perkele laittaa sen vielä profiilikuvakseen niin sitä saa huokailla syksyisessä sateessa duunipaikan ikkunasta tuijotellen, miten "minäkin haluan matkustaa" ja miten "miksei me koskaan mennä minnekään". No menettehän te, mutta kun odotukset ovat Jeesuksen korkeudella pilvissä niin vaikka eläisi glorifioitua 24/7 elämää niin silti ei pystyisi vastaamaan niihin odotuksiin.

Jossain on menty metsään jos useampi henkilö haaveilee siitä miten haluaisi vain palata lapsuuden aikaan jolloin ei ollut vastuuta, ei odotuksia eikä itsenäisyyttä. Suhde epäonnistumiseen on sietämätön. Pelätään elämää sillä elämästä on tullut jotain mitä pitäisi saavuttaa, eikä enää jotain mitä vain kokea tai herra pelätköön jopa nauttia siitä. Hampaat irvessä ja veren maku suussa yritetään nauttia siitä. Nauttia niin että sattuu. Jokainen saa sitten päätellä onko se oikeasti nauttimista. Jotkut siinä onnistuvat, facebookissa profiilikuvat vaihtuvat palmuista bistroihin, mutta sitten kun profiilikuva on otettu mennään räkäposkella kuppilaan ja vihajuoma virtaa. Tai sitten sulkeudutaan sisälle. Ei haluta tehdä mitään tai kokea mitään. Hetkellinen voimattomuuden tunne valtaa kropan. Ahdistaa, ärsyttää ja negatiiviset tunteet yritetään käydä läpi tai tunkea sivuun. Pahimmassa tapauksessa epäonnistumiset kasaantuvat möykyksi jota puretaan sitten ammattilaisten avulla, tai ei pureta ollenkaan.

Missä minä sitten liikun. Jossain välissä. Sykkyrä pitää minut pinnalla kun arki alkaa kasaantumaan päälle. Purkaudun jonnekin. Ihmissuhteista yleensä tänne blogiin, mutta muista asioista en välttämättä minnekään. Ainakaan ennenkuin nyt. Tarkoittaa kai että kattila meinaa alkaa kiehumaan yli tässäkin asiassa. Tämä postaus auttaa varmaan hetkellisesti, mutta veikkaan että asia vaatii intensiviisempää hoitoa. Jotain tarvitsee tehdä. Surkuttelen vähän aikaa, sulkeudun ja ahdistun. Sitten otan itseäni niskasta kiinni. Teen jotain. Toivottavasti se taas auttaa. Ehkä jopa parantaa jotain. Toivotaan.