21.42, Pojasta on jälleen tullut sinkku. Kuvitella voisi, että minulla
olisi armoton angst ja vitutus. Yllättävästi angst ei ole niin armoton,
ja vitutusta ei ole havaittavissa ollenkaan. Juuri saavuin kotiin
pienestä puhesessiosta Neidin kanssa. Puhuimme mitä aiomme
tulevaisuudessa, ja mitä kumpikin odottaa suhteelta elämässä. Neiti
tahtoi juuri samoja asioita kuin minäkin. Läheisyyttä ja lämpöä, jonkun
jolle soittaa, kun on huono päivä, ja se joku tulee halaamaan ja
pitämään hyvänä. Ei olemaan monen sadan kilometrin päässä. Eli erosimme
yhteisymmärryksessä.
Mikään ei tietysti poista sitä asiaa, että minulla tulee häntä ikävä.
Armoton ikävä. Neidin kanssa on niin helppo olla ja elää. Jos tilanne
olisi toinen, tahtoisin elää hänen kanssa, käpertyä joka ilta Neidin
viereen. Veikkaisin, että joskus tulee heräämään kysymys, mitä jos
olisimme kokeilleet? Entä jos olisimme kokeilleet, miltä tuntuu elää
kaukosuhteessa. Olisiko meistä tullut onnellisia? Ehkä olisin halunnut
kokeilla toimiiko se...
Mitä nyt... En osaa ajatella, en osaa tehdä mitään. Taidan mennä
itkemään, kun alan pikkuhiljaa ymmärtämään miten paljon menetin. Miten
paljon rakastin. Helvetti että ihminen osaa olla hidas...
Nyt vasta tajuan, miten moni asia jäi sanomatta äsken... Minun on pakko
vielä puhua Neidin kanssa... Nyt alkaa angst kasvamaan siihen
armottomaan mittasuhteeseen. Tiedän, että se mitä sanon, saattaa ehkä
aiheuttaa hankalan tilanteen, tai että Neiti pitää yhä pintansa, ja me
vain eristymme toisistamme enemmän, mutta äsken ajattelin
rationaalisesti. Vittuun rationaalisuus, minun on pakko kertoa mitä
tunnen, ja mitä haluaisin. Muuten se jää vaivaamaan minua ikuisiksi
ajoksi. Pysyn silti kannassani. Neiti tulen aina ja ikuisesti
rakastamaan sinua.
Zen Café - Pihan Ilman Sadettajaa
perjantai, 22. heinäkuu 2005
Kommentit