21.42, Pojasta on jälleen tullut sinkku. Kuvitella voisi, että minulla olisi armoton angst ja vitutus. Yllättävästi angst ei ole niin armoton, ja vitutusta ei ole havaittavissa ollenkaan. Juuri saavuin kotiin pienestä puhesessiosta Neidin kanssa. Puhuimme mitä aiomme tulevaisuudessa, ja mitä kumpikin odottaa suhteelta elämässä. Neiti tahtoi juuri samoja asioita kuin minäkin. Läheisyyttä ja lämpöä, jonkun jolle soittaa, kun on huono päivä, ja se joku tulee halaamaan ja pitämään hyvänä. Ei olemaan monen sadan kilometrin päässä. Eli erosimme yhteisymmärryksessä.

Mikään ei tietysti poista sitä asiaa, että minulla tulee häntä ikävä. Armoton ikävä. Neidin kanssa on niin helppo olla ja elää. Jos tilanne olisi toinen, tahtoisin elää hänen kanssa, käpertyä joka ilta Neidin viereen. Veikkaisin, että joskus tulee heräämään kysymys, mitä jos olisimme kokeilleet? Entä jos olisimme kokeilleet, miltä tuntuu elää kaukosuhteessa. Olisiko meistä tullut onnellisia? Ehkä olisin halunnut kokeilla toimiiko se...

Mitä nyt... En osaa ajatella, en osaa tehdä mitään. Taidan mennä itkemään, kun alan pikkuhiljaa ymmärtämään miten paljon menetin. Miten paljon rakastin. Helvetti että ihminen osaa olla hidas...

Nyt vasta tajuan, miten moni asia jäi sanomatta äsken... Minun on pakko vielä puhua Neidin kanssa... Nyt alkaa angst kasvamaan siihen armottomaan mittasuhteeseen. Tiedän, että se mitä sanon, saattaa ehkä aiheuttaa hankalan tilanteen, tai että Neiti pitää yhä pintansa, ja me vain eristymme toisistamme enemmän, mutta äsken ajattelin rationaalisesti. Vittuun rationaalisuus, minun on pakko kertoa mitä tunnen, ja mitä haluaisin. Muuten se jää vaivaamaan minua ikuisiksi ajoksi. Pysyn silti kannassani. Neiti tulen aina ja ikuisesti rakastamaan sinua.

Zen Café - Pihan Ilman Sadettajaa