20.20 Minulle kävi legendaariset. Ei, en herännyt roskalaatikosta munissani lappu "sori mulla on herpes", vaan kirjoitettuani pitkän nillityksen siitä miten huono uusi James on, (Bond ei Jenna) tietokone ylikuumeni ja sammui. Vuodatuksessa ei tietenkään ole mitään tallennussysteemiä joten puff, sinne menivät perkeleet. Oli yhtä voittajafiilis kuin tuolla onnekkaalla herpeksen saajalla.

Tästä kimmastuneena en koskenut taas hetkeen blogiin, mutta täällä taas olen. Kieltämättä alkaa vanhetessaan vähentymään tuo blogaamisen järjetön obsessio. Enää ei tarvitse jokaista pientä tilityksen aihiota tulla panemaan muistiin. Vanha sääntö alkaa pätemään. Mitä enemmän siitä murehtii, sitä nopeammin se katoaa. Sääntö pätee niin tietokoneella kirjoitettuun tekstiin, naisiin kuin erekt... siis vittu häh.

--------

Sammutin juuri television ja suljin kirjan edessäni. Myös firefoxin ylimääräiset tabit hävisivät ruudusta. Auki on enää vain tämä ruutu ja Anatheman - A Natural Disaster. Sammutan kattovalon mutta jätän joulukynttelikön palamaan. Suljen silmät minuutiksi, annan ajatusten harhailla musiikin mukana. Sen jälkeen alan kirjoittamaan uudestaan. Katsotaan huomaako eroa.

--------

Ei sen tarvitse olla kukaan tuttu, ehkä on parenpikin että se on joku vieras. Vain joku joka erehtyy katsomaan minua oikealla hetkellä. Kun kaikki ympärillä tuntuvat olevan jostain muusta maailmasta. Nostat katseesi baarin sohvan punaisesta nahasta ja hän katsoo sinua silmiin niin kuin tietäisi sen kaiken mitä ajattelet. Silmien kohtaaminen tuntuu ikuisuudelta. Sen jälkeen tajuaa jatkuvasti vilkuilevansa sinne päin. Jos vain hän sattuisi uudestaan katsomaan minuun. Osoittaisi jotain merkkejä... Jotain merkkejä jostain. Ihan mistä vain. Katso nyt helvetti.

Kaikki muu puhe menee hieman ohi korvien. Ajattelet vain häntä. Pieni puna nousee kasvoille. Se on kuumuutta. Toiveajattelua. Menenkö? Vaikutanko idiootilta? Se vaatii kaiken rohkeuden ja siltikään sitä ei uskalla tehdä spontaanisti. Viimeinen viilentynyt siemaus kahvikupista. Menen. Käännyn vielä kerran tiskille. Onko hän huomannut minun vaihtavan paikkaa. Etsiikö hän minua katseellaan. Viimeinen mahdollisuus. Kävelen ulko-ovelle ja alan heittämään takkia niskaan. "Saatana." Joku vanhempi ihminen katsoo viereisestä pöydästä monologia itseni kanssa. Halveksii katseellaan hullua joka puhuu itsekseen oviaukossa. "Saatana." Menen.

Hän lukee jotain. En ikinä kuullutkaan kirjasta. Vedän hatusta jonkun jutun kirjailista kuin taikuri vetäisi sieltä jäniksen. Kehun hyväksi. Eihän sieltä jänistä tullut vaan joku helvetin vesinokkaeläin. Ruma, visvainen, järkyttävän kokoinen vesinokkaeläin. Kimmahtaa pöydän kautta suoraan otsaan. Hän sanoo ettei juurikaan pidä kirjailiasta. Paska taikuri minä olenkin aina ollut. Mutta hän hymyilee. Aivot huutavat komentoa sanoa jotain. Sano nyt juntti jotain. "No tuota... En minä oikeastaan ole koskaan tuosta kirjailiasta kuullutkaan. Kunhan vain halusin tulla puhumaan sulle." Vesinokkaeläin ei riitä. Se saatana on kutsunut koko suvun paikalle. Koko helvetin savanni ja Amatson puskee siitä saatanan hatusta siihen pöydälle. Mutta hän hymyilee vain hieman entistä leveämmin ja jotenkin aidommin. Yritys olla taikuri muuttui ensin mielestäni klovniksi joka vääntelee naamaansa. Kaikki vihaavat klovneja. Mutta taidankin olla se sympaattinen pieni valkoinen poni, joka juoksee ympäri areenaa ja hyppii pienten esteiden yli.

Haluan koskettaa häntä. Vakuutan itselleni että se on aivan normaali kosketus. Kuinka se voisi olla kun yritän vakuuttaa itsenikin sen normaaliuudesta. Puhumme mutten voi muistaa aivan tarkkaan mistä. Halusin koko sen ajan vain koskettaa häntä. Mutta se olisi tunkeilua. Enhän edes tunne häntä. Hän katsoo kelloaan ja tajuaa myöhästyvänsä pian bussista. Molemmat nousevat pöydästä. Vedän takin tuolilta selkääni, kuten myös hän. Se jää huonosti hänen hiuksiensa ja paidan väliin. Aika pysähtyy. Tee jotain. Tee joitan. Te jotn. Teeee... Hiljennän äänen. Sumennan sen. Askel. Vedän takin hänen hiustensa alle ja laitan sen olkapäiden päälle. Liian lähellä. Aivan liian lähellä. Hän tuoksuu jollekin deodorantin ja saippuan sekoitukselle. Puhtaalle. Aivan liian lähellä. Askel ja hän kääntyy minuun päin. Pieni punastuminen ja  hieman epävarma kiitos. "Sori, olinko huono?" Kaikki ne savannin asukkaat aloittavat tanssimaan pöydällä niin että visva ja muta roiskuvat ympäri kahvilaa, kun sillä välin Amatsonin eläväiset oliot muodostavat miesjunan joka huutaa minua mukaansa. Se hattu on kuin runsaudensarven ja pandoran lippaan demoninen siitos. Avaa se kerran niin jatkuvaa hölmöyttä ja häpeää pursuaa sieltä, eikä sitä voi pysäyttää. "Pakko kai se on kohteliaisuutena ottaa." "Kokeilin josko sillä saisi sulta puhelinnumeron?" Jopa savanni ja Amatson vaikenevat. Ne kumartavat minulle sillä edes he eivät voi saavuttaa näin häkellyttävää häpeän ja nolouden tilaa millään typeryydellä jota he voisivat tehdä.

"Ihme kyllä. Saa." Toinen kosketus. Kun tälle tielle ollaan lähdetty niin ei ole enää paluuta. Halaus. Hyvin ystävällinen, etäinen. Hän kävelee pois. Odotan. Katson. Odotan. Ovi lähestyy. Joko hän omistaa paljon draaman tajua tai sitten ei vain ole oikeasti kiinnostunut. Odotan. Aivan ovella hän katsoo taakseen. Helvetti että kämmenet jo ehtivät hiota. Syvä henkäys. Vilkutan ja hän hymyilee, nostaa aivan hitusen kättään. Söpösti.

------

Huomasitko eroa?

Sophie Zelmani - People