12.50... On muuten melkoisen jännä olo.

Yksikään baari ei oikein saanut arvostusta. Jonot olivat jokseenkin päätä huimaavat, ja ajatus sisällä vellovista humalaisista ihmisistä ei sillä hetkellä kuulostanutkaan hyvältä idealta. Joten lähdin kotiin. Melkein heti kun astuin ovesta sisään puhelin soi. "Ookko missä?" Ei sitten kauaa tullutkaan kotona oltua, vaan kun kerran pilevaatteetkin on jo päällä, niin ainahan sitä voi mennä kavereita moikkaamaan. Juominenhan oli aloitettu jo edellisen päivän iltana joten humalakaan ei ollut mikään pika-örvellys. Vaan kohtelias pitkä kestokuosi. Iltaan kuului sitten kuten normaalia; muiden parisuhteiden selvittämistä, lisää juomista, 3on2-sängyllä, musiikkia, lisää juomista ja erittäin turvallista rakettejen ampumista. Yhtään rakettia en tänä vuonna ostanut, mutta kun nuo pari kaveria on kohtuullisen rakettifaneja, niin ihania "hui saatana se kaatui tänne päin" hetkiä ei voinut välttää. Mutta olihan ne ihan komeita. Ja olihan se taas loistava ilta. Vaikka loppupeleissä häipyminen tapahtuikin kohtuullisen vähin äänin, kun kämpän omistajapariskunta alkoi osoittaa toisiinsa vähän liian... hmm, no rankkaa rakkautta mm. paiskomalla pulloja. Ehkä olikin hyvä lopettaa siihen, sillä pari drinkkiä enemmän ja ei olisi enää jalat kantaneet.

----------------------------

Puhuin Tytön kanssa paljon, tässä se mitä tapahtui lopuksi :

"Rauhoitu. Täriset." Hän tosiaan tärisi. Otti askeleen taakse. "No mua ehkä vähän jännittää." Sen todella huomasi. En vain usko että olin itse yhtään sen parempi. "Toivottavasti tämä nyt vähän selventää asiaa." Toivottavasti. Sillä en oikeasti jaksa enää vältellä. Se tuntuu aina niin typerältä. Kyllä minä haluan häntä nähdä, vaikka meidän välillä ei mitään olisikaan. "Eiköhän." Hän oli edelleen sen parin askeleen päässä. Olin jo kerran koskettanut. Pitänyt kädestä. Jää oli murrettu mutta en silti uskaltanut tehdä mitään. "Yksi toive vielä. Saanko halauksen?" Hän ei onneksi epäröinyt hetkeäkään. "Tottakai." Tunnustan. Se oli pitempi halaus kuin tuossa tilanteessa olisi sallittu. Tuntui ettei kumpikaan tehnyt aloitetta päästääkseen irti. Halauksesta käsien pitelyyn. Toinen käsi irroitetaan. Nyt olisi aika päästää irti. Tunnustan jälleen, se taisin olla minä. Taisin vetää hänet uudestään lähelleni ja suudella otsaan. Kun sitten meinasin päästää irti, hän tiukenti otettaan. Lopulta se kuitenkin irtosi. Tuntui kuin kivi olisi isketty vatsanpohjaan. Hänellä on aina ollut ihana tapa tuhahtaa, kun tapahtuu jotain mihin ei osaa suhtautua. "Hmph..." Oli pakko hymyillä. "Jään odottamaan." Uudestaan. "Hmph." Hän ottaa askeleen taakse. Ja askeleen eteen. Painaa päänsä rintaani vasten ja kiertää käden ympärille. Vielä kerran. Sitten irtoaa. Se ei enää tunnu niin pahalta. Ehkä tieto siitä, että hänkin on kaivannut minua, vähän lohduttaa. Ei kai tuo halaus voi enää muuta tarkoittaa. En tiedä. Lopulta hän kävelee pois. Katsoi enemmän taakseen kuin eteensä. Ja tietysti minä tuijotin perään.

Huoh no. Ehkä tämän keskustelun jälkeen me tosissaan voidaan olla yhteydessäkin. Ihan kavereina, mutta kuitenkin yhteydessä. Taiteilijat pitää aina yhtä...

CMX - Siivekäs