18.46 Miksi oikeasti kirjoitan tälläisestä aiheesta?




Notta jaa. Se oli taas semmoinen. Angst. Ei pidä välittää niistä. Niitä tulee joskus. Avautuminen helpotti, vaikken sitä tänne tehnytkään. Kiitos. Mutta eteenpäin, eteenpäin. Kyllä se tunne tulee jos on tullakseen. Pitää nauttia hetkestä.

*Olematon aasinsilta*

Pitävätkö naiset miehistä jotka riitelevät? Tai tekeekö se minusta tylsän suhteessa koska en pidä riitelemisestä. Yritän kaikin keinoin välttää sen. Kyllä minullakin joskus keittää puurot yli, mutta harvemmin parisuhteessa. Se vaatii jo jollain tavoin imbesillin talidomin ja harvemmin ihastun sellaisiin niin paljon että voisin kutsua sellaista suhteeksi. Mutta miksi pitäisi riidellä. Vihaan huutamista. Jos ja kun ilmaa pitää puhdistaa ja erimielisyydet selvittää, niin miksi siitä pitää tapella? En varmaan ole tarpeeksi emotiaalinen että muut negatiiviset tunteet menisivät edelle tappelemisen vihaamisesta. Huutamista enemmän vihaan lyömistä. Hieman ironisesti minulle tulee suuri tarve käyttäytyä fyysisesti uhkaavasti jos jotain muuta lyödään. Olen hyvin suvaitsevainen pitkälle asti. Minulle saa kiroilla, solvata, töniä hieman, enkä oikeastaan jaksa tehdä mitään. Pidän tällä tavalla käyttäytyvää ihmistä vammaisena tai älyllisesti haasteellisena, eikä sellaista jaksa edes noteerata. Mutta selkeästi toisen satuttaminen saa kyllä verenpaineen nousemaan. Miksi toista pitää lyödä?

Vaikka olisikin se yksi syy miksi toista pitää lyödä, se ei taatusti päde siihen miksi toista pitää henkisesti pahoinpidellä. Huutaa, loukata, haukkua. Ei näin. Olen ollut yhdessä suhteessa, jossa me riitelimme. Ei ehkä ihan vielä tappelun asteella, mutta aika lähellä jo. Toisaalta en ole oikeastaan riidellyt missään muussa suhteessa. Väitellyt, mutta se on enemmän ollut vain sitä kun kaksi erilaista ihmistä on eri mieltä asioista. Kyllä te tiedätte. Ei ole parisuhdetta jossa oltaisi aina samaa mieltä. Mutta minusta asiat pitää hoitaa juuri niin. Ei huutamalla tai tappelemalla, vaan puhumalla. Tuskin kovin monen riitelyn päätteeksi päästään johonkin ratkaisuun. Tosin ymmärrän kyllä sen ihanan tunteen mikä saavutetaan, kun ollaan riitelyn jälkeen häivytty omille teille vähän rauhoittumaan. Kun sitten palataan yhteen ja molempia vähän nolostuttaa, niin voi herran jumala miten hyvä yö sen jälkeen vietetään. Tosin minähän olen ollut vain yhdessä parisuhteessa jossa riideltiin. Ei ehkä kannata ottaa ihan universaalina totuutena.

Miksi minä sitten olen niin usein suhteessa jossa ei varsinaisesti riidellä? Tuskin se (melkein) aina on osunut niin nätisti kohdalleen että me olisimme vain naisen kanssa täydellinen pari. Pakko sen on johtua minusta. Lähteekö minusta jotain hellyysviboja vai olenko vain yksinkertaisesti tylsä? Eikö minulla ole niin vahvoja omia mielipiteitä, että niistä syntyisi riitaa. No onhan niitä, mutta en halua vain riidellä niistä. Onko se välttämättä huono asia? Eikö suhteeseen saa makua ja kipinää muulla tavoin kuin tappelemalla. Eikö naisille kelpaa hellä ja pitsinen suhde?

Jotenkin kornilta tuntuu kaiken tämän jälkeen sanoa, että minä pidän vähän sellaisista ulospäin kipakoista rokkitytöistä - ne on yleensä ihanan söpöjä ja pehmeitä kahdestaan. Minä pidän väittelystä. Minä pidän siitä ilkikurisesta hymystä joka nousee kasvoille kun nainen (luulee/tietää) voittaneensa. Minä pidän kiusoittelusta. Minä pidän ylä- ja alamäistä. Ne tekevät elämästä katsomisen arvoisen.

Ja se pointti oli. Ihmisten pitäisi opetalla ymmärtämään, ettei riiteleminen tai tappeleminen ole ainoa asia jolla voi luoda jännitystä ja ratkaista erimielisyyksiä. Vaikka se saattaa olla helpoin tie, minusta se ei ole oikea tie.



Tulipas jotenkin hölmö postaus. No menkööt tällä kertaa, että saan tuon angstintuhruisen postauksen piiloon alemmas. Poissa silmistä, poissa mielestä... Mistähän syystä minä kirjoitin tälläisesta aiheesta?





Volbeat - Still Counting

-