18.46 Miksi oikeasti kirjoitan tälläisestä aiheesta?
Notta jaa. Se oli taas semmoinen. Angst. Ei pidä välittää niistä. Niitä
tulee joskus. Avautuminen helpotti, vaikken sitä tänne tehnytkään.
Kiitos. Mutta eteenpäin, eteenpäin. Kyllä se tunne tulee jos on
tullakseen. Pitää nauttia hetkestä.
*Olematon aasinsilta*
Pitävätkö naiset miehistä jotka riitelevät? Tai tekeekö se minusta
tylsän suhteessa koska en pidä riitelemisestä. Yritän kaikin keinoin
välttää sen. Kyllä minullakin joskus keittää puurot yli, mutta
harvemmin parisuhteessa. Se vaatii jo jollain tavoin imbesillin
talidomin ja harvemmin ihastun sellaisiin niin paljon että voisin
kutsua sellaista suhteeksi. Mutta miksi pitäisi riidellä. Vihaan
huutamista. Jos ja kun ilmaa pitää puhdistaa ja erimielisyydet
selvittää, niin miksi siitä pitää tapella? En varmaan ole tarpeeksi
emotiaalinen että muut negatiiviset tunteet menisivät edelle
tappelemisen vihaamisesta. Huutamista enemmän vihaan lyömistä. Hieman
ironisesti minulle tulee suuri tarve käyttäytyä fyysisesti uhkaavasti
jos jotain muuta lyödään. Olen hyvin suvaitsevainen pitkälle asti.
Minulle saa kiroilla, solvata, töniä hieman, enkä oikeastaan jaksa
tehdä mitään. Pidän tällä tavalla käyttäytyvää ihmistä vammaisena tai
älyllisesti haasteellisena, eikä sellaista jaksa edes noteerata. Mutta
selkeästi toisen satuttaminen saa kyllä verenpaineen nousemaan. Miksi
toista pitää lyödä?
Vaikka olisikin se yksi syy miksi toista pitää lyödä, se ei taatusti
päde siihen miksi toista pitää henkisesti pahoinpidellä. Huutaa,
loukata, haukkua. Ei näin. Olen ollut yhdessä suhteessa, jossa me
riitelimme. Ei ehkä ihan vielä tappelun asteella, mutta aika lähellä
jo. Toisaalta en ole oikeastaan riidellyt missään muussa suhteessa.
Väitellyt, mutta se on enemmän ollut vain sitä kun kaksi erilaista
ihmistä on eri mieltä asioista. Kyllä te tiedätte. Ei ole parisuhdetta
jossa oltaisi aina samaa mieltä. Mutta minusta asiat pitää hoitaa juuri
niin. Ei huutamalla tai tappelemalla, vaan puhumalla. Tuskin kovin
monen riitelyn päätteeksi päästään johonkin ratkaisuun. Tosin ymmärrän
kyllä sen ihanan tunteen mikä saavutetaan, kun ollaan riitelyn jälkeen
häivytty omille teille vähän rauhoittumaan. Kun sitten palataan yhteen
ja molempia vähän nolostuttaa, niin voi herran jumala miten hyvä yö sen
jälkeen vietetään. Tosin minähän olen ollut vain yhdessä parisuhteessa
jossa riideltiin. Ei ehkä kannata ottaa ihan universaalina totuutena.
Miksi minä sitten olen niin usein suhteessa jossa ei varsinaisesti
riidellä? Tuskin se (melkein) aina on osunut niin nätisti kohdalleen
että me olisimme vain naisen kanssa täydellinen pari. Pakko sen on
johtua minusta. Lähteekö minusta jotain hellyysviboja vai olenko vain
yksinkertaisesti tylsä? Eikö minulla ole niin vahvoja omia
mielipiteitä, että niistä syntyisi riitaa. No onhan niitä, mutta en
halua vain riidellä niistä. Onko se välttämättä huono asia? Eikö
suhteeseen saa makua ja kipinää muulla tavoin kuin tappelemalla. Eikö
naisille kelpaa hellä ja pitsinen suhde?
Jotenkin kornilta tuntuu kaiken tämän jälkeen sanoa, että minä pidän
vähän sellaisista ulospäin kipakoista rokkitytöistä - ne on yleensä
ihanan söpöjä ja pehmeitä kahdestaan. Minä pidän väittelystä. Minä
pidän siitä ilkikurisesta hymystä joka nousee kasvoille kun nainen
(luulee/tietää) voittaneensa. Minä pidän kiusoittelusta. Minä pidän
ylä- ja alamäistä. Ne tekevät elämästä katsomisen arvoisen.
Ja se pointti oli. Ihmisten pitäisi opetalla ymmärtämään, ettei
riiteleminen tai tappeleminen ole ainoa asia jolla voi luoda jännitystä
ja ratkaista erimielisyyksiä. Vaikka se saattaa olla helpoin tie,
minusta se ei ole oikea tie.
Tulipas jotenkin hölmö postaus. No menkööt tällä kertaa, että saan tuon
angstintuhruisen postauksen piiloon alemmas. Poissa silmistä, poissa
mielestä... Mistähän syystä minä kirjoitin tälläisesta aiheesta?
Volbeat - Still Counting
-
tiistai, 25. marraskuu 2008
Kommentit