Ei sillä etten olisi tätä aavistanut. Kaikki viimeaikaiset blogikirjoitukseni sitä ovat ennustaneet. Silti en ottanut opikseni. En edes vaikka tämä on oikeasti jo... mikä... 3 kerta?

Nainen sitten päräytti ja antoi uudenvuodenlahjaksi aina yhtä ihanan "en taida rakastaa sua enää". Kiitos. Kivat juhlathan ne siihen asti olivatkin. Tätä sitten seurasi totta kai jonkun verran humalaista kiukkua ja itkemistä, yllättävän kivuttomasti silti jos totta puhutaan. Olen yrittänyt miettiä syitä tähän pääni puhki muutamat viimeiset päivät. Olihan ne ilmassa ja tiesin että jotain on vialla, mutta että "en tunne enää mitään sua kohtaan" tai että "kosketuksesi ahdistaa", veti aika pitkälti ilmat pihalle hetkeksi. Kuulemma tätä on jatkunut jo viime kesästä, silti en ole kuullut yhtään sanaakaan tästä. Aina kun olen kysynyt että onko jotain vialla niin on vakuuteltu että kaikki on hyvin, ei ole muita ihastuksia ja että se johtuu vain koulustressistä. No, eipä tainnut johtua. Ja kuinka monella tapaa se voikaan tuntua väärältä? Monella. Ensin tunnen oloni loukatuksi, ihan vain yleisellä tasolla ilman mitään erikoisempaa syytä. Tunteet vaan kuohahtaa ja sydämestä puristaa aina kun asiaa ajattelee, uskoisin sen olevan ihan normaali reaktio ja varmaan sellaisenaan ihan oikeutettu. Mutta sitten päästään niihin oikeisiin syihin. Tätä siis oli kuulemma jatkunut kesästä asti. Puoli-vitun-vuotta. Ja ei sanallakaan asiaa mainittu. On tultu kotiin ja hymyilty ihanasti, pussailtu, pidetty hyvänä, mutta se kuulemma kaikki ohitetaan vain sillä syyllä että "mä feikkasin". FEIKKASIT? Vaikka tuo on ihan paskapuhetta ja joku defenssimekanismi jolla pisin suhteeni naisen kanssa (jota tästä edes blogissa kutsutaan nimellä "Pisimpäni") yrittää oikeuttaa jotain sairasta logiikkaansa, niin silti se loukkaa. Että puoli vuotta elämästä olisi heitetty aivan hukkaan, feikattu. Se mitä meillä oli, oli feikkiä, valetta, huijausta. Se satuttaa.

Josta päästään kohtaan 2. Miksi ihmeessä asiasta ei sitten puhuttu? Me olemme parisuhteessa, olleet pitkään ja varmasti tunnemme toisemme tarpeeksi hyvin puhuaksemme asioista. Silti kaikki tämä on vain kasautunut Pisimpäni sisällä, pakkautunut joksikin solmuksi jota hän ei yksin osaa avata ja ilman täysin antamatta mitään mahdollisuuksia tai varoituksia hän purkaa sen ainoalla keinolla mitä osaa, "erotaan". Yksinäisyys. Ei tarvetta vastata kenellekkään. Tämä tuntuu niin absurdilta koska minun pitäisi olla meidän suhteessa se joka ei puhu, joka käsittelee asiat yksin ja jonka tunteet on vaikea avata. Mutta silti minä olen se, kuka on puhunut meidän suhteessa. Minä kerroin miltä mustasukkaisuuteni tuntuu, minä halusin avoimuutta ja rehellisyyttä, MINÄ! Johon Pisimpäni vastaa peittelemällä ja salailemalla tunteensa, olemalla kertomatta sille yhdelle ainoalle henkilölle maailmassa joka ymmärtäisi ja jonka se pitäisi kuulla. Tekee ratkaisunsa aivan täysin minusta piittaamatta ja antamatta mahdollisuutta. Me olemme parisuhteessa. Jopa sana kertoo sen olennaisen, pari. Yhdessä. Kaksi. Me teemme ratkaisut ja me jaamme asiat. Mutta et sitä minulle antanut. Se satuttaa.

Mutta vaikka se satuttaa, niin sellaista elämä joskus on. Pisimpäni on aivan syystä Pisimpäni, minä välitän hänestä syvästi. Tällä hetkellä en rakasta, mutta sellaista sekin on. Hyvänä päivänä taas rakastan. Enkä minä ole syytön tähän. Olisi minunkin pitänyt asia ymmärtää. Minun piittaamattomuus, itsestäänselvyytenä ottaminen ja arkisuus ovat yhtä paljon katalyyttejä tälle räjähdykselle kuin Pisimpäni puhumattomuuskaan. Se kasaantuminen tapahtui ja minun olisi pitänyt napata häntä tukasta kiinni, ravistaa ja kiskoa se helvetin ongelma ulos vaikka kärkipihdeillä, mutta en osannut. Pikkuhiljaa asiat kasaantuivat. Ne alkoivat mitättömistä asioista, minä pelasin paljon. Nainen vietti enemmän aikaa koulukavereittensa kanssa kuin minun. Se tuntui vaiheelta ja sen oletti menevän ohi. Mutta jossain vaiheessa sen tajusi että siitä olisi pakko puhua, pakko käsitellä, mutta siinä vaiheessa olimme jo liian pitkällä. Kuvioihin oli tullut jo ulkopuolinen ihastuskin. Emme enää osanneet ottaa asiaa haltuun. Se karkasi käsistä. Pisimmälläni vielä enemmän kuin minulla. Hänelle on tärkeää puhua, hän ei ole kuin minä vaan hän käsittelee asiat puhumalla. Olen kuunnellut hänen mitä henkilökohtaisimpia avautumisia mm. täpötäydessä linja-autossa, koska hänen piti päästä puhumaan isästään ja perheestään. Minulle hän ei vain voinut puhua minusta, liian arka ja liian lähellä. Joten ne pakkautuivat. Tuska kasvoi, ahdistus. Ei tehnyt mieli koskettaa, turtui ja alkoi etääntyä. Moraali ja oikeudenmukaisuus tuli kuvaan. Me olimme kuitenkin parisuhteessa, näin ei pitäisi käyttäytyä ja se loukkaa toista parisuhteessa mutta muuta ei voinut. Tarve puhua kasvoi yhä kovemmaksi, mutta samalla kasvoi häpeä ja pelko puhumisesta. Ainoa keino oli uskotella itselle ettei tunteita enää ollut. Se oli helpompaa ja satutti vähemmän kuin myöntää rakkaus ja pelätä sen puolesta. Ei se ollut feikkausta, se oli pakotie ja se näkyi ja näkyy vieläkin. En vain ymmärtänyt. Etääntyä pikkuhiljaa kunnes ajatuksesta tuli totta. Kunnes kosketus oikeasti ahdisti ja muurit sisällä eivät enää muistaneet miltä rakkaus tuntui silloin joskus.

Tämä on siis minun näkökulmani. Olen yrittänyt puhua, mutta aihe taitaa vieläkin olla liian arka. Ainakin se on esillä, mikä tarkoittaa että tiedän mitä teen. Tiedän miten suhtaudun. Tuntuu että olen muutamassa meidän keskustelussamme melkein pakottanut näitä ajatuksia hänen suuhunsa. Näinkö se oikeasti meni, minä en tiedä. Mutta minä kysyn ja aion kiskoa ne ongelmat ulos vaikka sitten niillä kärkipihdeillä jos ei muulla. Olen helvetin perkele vieköön Suomen Dr. Phil ja aion vittu soikoon hoitaa tuon naisen kuntoon vaikka se olisi viimeinen tekoni. Johtakoot se sitten vaikka mihin, mutta niin paljon hänestä välitän. Niin usein hän on sanonut että minun järkipuheeni rauhottaa häntä ja selvittää ajatuksia. Niin aion tehdä. Koska hän on Pisimpäni, jota en nyt rakasta, mutta ehkä huomenna tai ylihuomenna. Koska minä en luovuta. Olen luovuttanut niin monesta asiasta joten luovuttaminen minun osaltani on ohitse. Taistelen ja vedän vaikka koko kylän miehiä lättyyn jos se todistaa arvoni. Erityisesti sitä yhtä nimeltämainitsematonta.

Niin se siis etenee. Ja nyt minä etenen veitsenterällä miettien mitä uskallan tehdä. Jos Pisimmälleni tämä on ollut todellisuutta jo puoli vuotta, minulle se on ollut sitä vasta muutaman päivän. Etsin vielä rajoja ja sitä miten suhtaudun joihinkin asioihin. Onko koskettaminen liikaa, uskallanko pitää kädestä. Normaali nainen ärähtäisi jos lähentelisin liikaa, kiukuttelisi. "Painu vittuun homo, älä koske muhun" olisi ehkä ihanimmat sanat mitä Pisimpäni voisi minulle sanoa huomenna kun yritän taas kepillä jäätä ja kosketan häntä. Sitä hän ei ole koskaan tehnyt. Hän ei ole koskaan kertonut tunteistaan yhtään sen enempää kuin minäkään. Me olemmekin aina olleet liian samanlaiset. Minä kosketan ja hän ottaa sen vastaan, kavahtaen sisältä mutta näyttämättä sitä ulos. Joten minä en korjaa toimeani, en huomaa sokea mies parka. Lyö minua, huuda minulle, kerro jos teen väärin. Harvoin näitä asioita saa parisuhteessa toivoa lisää, mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Siten minä opin ja ymmärrän. Älä piilota niitä kaikkia sisääsi, älä salaa minulta. Se vain ajaa sinut kauemmaksi ja kauemmaksi. Yritä. Taistele. Tämä suhde on todellakin sen arvoinen ja sinä tiedät sen. Sinä et voi olla minä. Sinä et voi padota tunteita sisääsi. Sinä et voi käsitellä asioita sisälläsi kuten minä. Ne murskaavat sinut. Älä yritä olla minä. Ole rohkeasti itsesi. Huuda. Kilju. Itke. Pura ne pois.

Ja minä vastaan niihin. Huudan takaisin. Itken. Ja me menemme eteenpäin. Minne? En tiedä. Toivon että yhdessä... sillä olet Pisimpäni jota tiedän taas joku päivä rakastavani.


.....


Huh huh. No minä näköjään ainakin saan purettua pahaa oloani pois. Pari bisseä ja karvaita aamuyön tunteja blogissa ja tuntuu jo paremmalta vaikka melkoisen emotuksen se vaatikin. Jos tämä asia tekee minullekin näin paljon, niin en edes uskalla kuvitella mitä se tekee Pisimmälleni joka on paljon herkempi ja tunteellisempi kuin minä eikä pääse sitä mihinkään purkamaan. Ymmärrän jollain tasolla ja taidan siksi oikeasti olla valmis taistelemaan. Tunnustan että epäilin jo jossain vaiheessa itseäni, voimiani ja riittävyyttäni, mutta kun kirjoitin "luovuttaminen minun osaltani on ohitse" tiesin sen olevan totta. Tästä se lähtee. Ehkä vielä viskilasi ja vähän pornoa kannustimeksi. Epäilen että seksistä on turha haaveilla vähään aikaan, mutta lempifraasejani käyttäen "sellasta se joskus on".