Eksyessäni blogien pyhään maahan, päädyin myös silmäilemään omia vanhoja merkintöjäni

Hävetti. Ei kai tuota muuten voi sanoa. Toisaalta ihan kiva huomata että kirjoittamisessa on ainakin jonkun verran kehittynyt. Tosin olen tainnut sanoa noin jo aikaisemminkin tässä blogissa. Aivan kammottavaa kuraa löytyi myös välistä ja tuli taas tarve sivaltaa osa pois. Ne turhat ja tarpeettomat angstit sekä nolot "muka-pelimies" ajat. Kiertokulku varmaan on väistämätön; jos joskus parin vuoden päästä tätä vielä kirjoitan niin palaan selailailemaan tätäkin postausta ja taas hävettää.

Oikeastaan juuri tuo selailu herätti ajatuksen tämän postauksen kirjoittamisesta. Huomaan omassa käyttäymisessäni aivan selkeitä merkkejä siitä miten naisen läsnäolo vaikuttaa minuun positiivisesti. Ajassa jonnekin Tytön ja ex-Pisimmäiseni välimaastoon eksyessäni näkyi aivan kammottava pimeänmusta sinkkuuden kuilu joka teki mieli heti samantien unohtaa. Katsoin pimeyteen ja pimeys katsoi takaisin. Ennen pimeyttä Tytön kanssa teksti oli suhteellisen syvällistä, vertauskuvat tarkkoja ja tunteet välittyivät selkeästi. Ja pimeyden jälkeen ex-Pisimmäiseni kanssa huomasi aikuistumisen ja rationaalisen ajattelun olevan aivan eritasolla. Mutta se pimeä keskiaika siinä välissä, mitä minulle tapahtui? Nikean kokouksenani toimi isot tuopit olutta ja veressä virtaavat hormoonit. Sinne meni loogisuus ja rationaalisuus. Jäivät kiihko ja uskonnollisia syvyyksiä saava kikkelipaatos.

Tietysti se hieman kornilta kuulostaa sanoa näin juuri postauksen jälkeen jossa sanoin että olisi kiva halailla sarjisblogiangstityttöjä. Mutta ehkä se on taas se hellyyden puute mikä puhuu eikä suinkaan minä. Hienosti voin vierittää kaikki virheet sinkkuna sen harteille että olen toivoton romantikko joka vain kärsii siitä ettei pääse näitä tunteitaan ketään kohti osoittamaan. Kaikki pienet tickit jotka näkyvät ulospäin on vain rakkauden kasvaimia jotka ärtyvät pahanlaatuisiksi. Kasvavat kunnes kroppa antaa periksi ja ei enää jaksa. Purkautuvat räjähdyksenä ympäristöön tai minun tapauksessani Pompejinani saa toimia tämä blogi.

Silti vaikka kuinka selitän itselleni miten ne ajat ovat olleet vain eräänlainen siirtymäriitti. Jotain mitä piti kokea että kasvoi ihmisenä, niin silti se hävettää. Tuntuu hölmöltä sanoa että kirjoittamisestani olisi tullut taidetta, mutta kai analogia siinä mielessä sopii että tulee hetkiä jolloin tekee mieli olla todella kriittinen omalle tuotokselleen. En sano ettenkö enää kirjoittaisi tänne hetkellisessä angstissa tai tunteenpuuskassa, se näkyy vaikka tuosta edellisestä sarjisblogiangstityttö-kirjoituksesta, mutta yhä useammin huomaan nykyään että haluan jonkun syyn tai tarkoituksen kirjoittamiselleni. Ja kun niitä tuntuu tällä hetkellä olevan taas yhä harvemmin ja harvemmin niin blogaus taantuu suhteellisen onnettomaan valittamiseen ja huomionhakuun. Ei ole sitä tasapainottavaa toista puoliskoa. Kirjoitus ei ole niin särmää ja mielipiteet ovat heikkoja. En sano että elämä on tylsää, koska sitä se ei todellakaan ole, mutta ei ehkä niin omalla tavalla tapahtumarikastakaan mitä parisuhteessa olisi. Viimeisiä postauksia itsekriittisesti tarkasteltuna kyllähän aika selvästi huomaa että olen päässyt ylitse edellisestä suhteestani. Enää ei päivitykset ole helvetin äkäisiä kannanottoja joissa viha ja katkeruus tirskahtelevat kuin avoimesta haavasta, vaan päivittelen satunnaisista ihmissuhdekontakteistani ja päivittäisestä normaalista elämästäni. Valitettavasti se ei ole enää niin kiinnostavaa luettavaa.

Toisaalta tietysti en haluaisi tehdä tästä mitään duunia tai jotain mikä on pakko tehdä. Haluan säilyttää kanavan jonne purkautua kun siltä tuntuu, mutta toisaalta haluan myös tuottaa laatua jota ei tarvitse lukea sormien lävitse myötähäpeän puna kasvoilla. Vaikeaa. Ehkä yritän tulevaisuudessa hieman muuttua. Kokeilen eri asioita ja katson mikä tuntuu parhaalta. Vaikken ihan kaikkea osaa vielä ennustaa niin uskon yhden asian olevan varma, blogi tulee muuttumaan jollain tavalla.

Ainakin siihen asti kunnes löydän taas naisen...