Eksyin pitkästä aikaa facebookin ihmeelliseen maailmaan. En ole kaikkein suurin somen käyttäjä koska tuntuu omituiselta jakaa niin paljon itsestään kaikille. Mikä tietysti saattaa kuulostaa hieman omituiselta tämän blogin kirjoittamisen jälkeen. Poistin kuitenkin vanhoja turhia juttuja sivultani ja lisäsin uuden kuvan ilmentämään edes hieman paremmin uutta minuuttani. Ja tunnustan, ehkä halusin vähän saada kehujakin. Facebookissa monet eivät kuitenkaan ole tienneet 10 kilon painonpudotuksestani. Vähän sain tykkäyksiä ja ihmettelin miksen itseasiassa käy useammin siellä. Kiva paikkahan se on.

Sain tykkäyksen myös ex-Pisimmältäni. Onko se aivan normaalia? Jotenkin tuntuu kummalliselta että kun lisään faboon poseerauskuvan jossa osoitan miten hyvin mulla menee ja miten olen päässyt ylitse meidän suht kauheasta erosta ja sitä edeltäneestä pitkästä suhteesta, niin toinen tulee ja tykkää siitä? Minua hämmensi hieman. Toisaalta tietysti seurustelin sen kanssa monta vuotta ja meillä oli paljon yhteisiä juttuja. Ja no, jos minä jonkun kanssa seurustelen monia vuosia niin kyllä silloin on jo oltava myös sisältä hyvä ihminen. Vaikka nyt menikin tekemään mitä meni... Ehkä se ihan oikeasti on iloinen minun puolesta. Ja varmasti onkin, kyllä minäkin olisi iloinen jos saisin tietää että hänellä menisi jotenkin erityishyvin.

Mutta olenko minä jotenkin vainoharhainen jos kysyn että miksi hän sitten tykkäsi kuvastani? Ainakin itse olen ollut suht vakaasti uskossa että meillä on tutkapimento käynnissä ja yhteyttä toiseen ei oteta muuten kun virallisissa asioissa ja pakon edessä. Eihän nyt tietysti voi sanoa että facebook-tykkääminen mitenkään varsinaisesti yhteyden ottamista on, mutta se poikkeaa kaavasta niin se heti hyppäsi silmille. Kuulostaa kammottavan epätoivoiselta, tosin siltä se varmaan kuulostaisi ihan miten vain sen muotoisilin, mutta nyt jos me alettaisi pyörimään taas samoissa porukoissa ja vietettäisi aikaa yhdessä niin rakastuisin varmaan häneen uudelleen. Ei päättömästi syöksyen villiin pyörteeseen niin kuin silloin joskus, mutta tiedän se sydämessäni että sillei rauhallisesti senioireiden tavoin uudistaen vanhan rakkauden. En ehkä pystyisi antamaan anteeksi mitä hän teki enkä ole varma mistä lähtisin koskaan rakentamaan takaisin luottamusta häneen, mutta toisaalta ei sellaiset asiat rakkautta katso. Tuntuu hassulta miten epäemotionaalisesti pystyn myöntämään tuollaisen asian itselleni. Puolessa vuodessa toisesta on kuitenkin tullut jo tuntematon henkilö sinulle. En tiedä mitä sille kuuluu tai mitä se nykyään tekee, ja en voi kokea oikein mitään läheisyyttä tai yhteyttä ihmiseen joka ei enää ole elämässäni. Emotionaalinen side puuttuu. Mutta silti jostain syystä tiedän että voisin kuitenkin rakastaa häntä vielä uudestaan.

Kai osa siitä on rakkautta, mutta osa on varmasti muitakin asioita. On ystävyyttä ja on yhteistä historiaa. Sielun veljeyttä ja kokonaisvaltaista toisen tuntemista. Näitä asioita pyöritellessä ymmärtää sen valitettavan tosiseikan että aina ei riitä vain se että toista rakastaa koko sydämestään. Eron hetkellä sen ensimmäisen kerran tajuaa, mutta ehkä nyt sen vasta ymmärtää. Ymmärtää koska itse ei ole enää tunteiden ja halujen sokaisema. Osaa katsoa itseään ja myöntää ne omat tarpeet ja viat. Tarvitsisin parisuhteessa luottamusta ja rehellisyyttä, ja pelkällä rakkaudella niitä ei korvata vaikka kuinka haluaisi sen riittävän.

Olisi kiva joskus tavata uudestaan, jutella vanhoista ajoista ja muistella menneitä. Kokeilla miltä tuntuisi tuijottaa häntä taas kerran silmästä silmään. Katsoisiko hän muualle. Ja kyllä me joskus niin tullaan tekemäänkin. Ja me pidetään päällä joitain kasvoja, joitain toisia kuin mitä silloin kun erottiin.