Taisin jossain vaiheessa aikaisemmin kirjoittaa blogissa siitä miten uskoin löytäneeni ja tuntevani oman arvoni miehenä paremmin kuin ennen. Ja aivan kuten aikaisemminkin niin olin totta kai väärässä. Tai en ehkä väärässä, mutta sanotaanko että asian sulattelemiseen on käytetty aikaa ja nyt vasta ehkä oikeasti se alkaa vaikuttaa elämääni ja parisuhteisiini.

Mitä se arvo sitten on? Ensimmäinen asia mikä tulee mieleen on vahvuus sanoa ei. Kyky oikeasti ilmoittaa mielipiteensä. Ei, tämä asia ei tunnu minusta hyvältä, en halua sitä. Yllättävän vaikeaa joskus. Eikä nyt puhuta siis rusinoista maksalaatikossa vaan siitä että esimerkiksi parisuhteeseen alkaminen ei ole jollain tavalla välttämättömyys. Yliopistotytön kanssa on mukavaa ja tykkään siitä kauheasti, joten heti minulla puskee jonkinlainen lihasmuistiin koodattu pakko ajatella häntä parisuhteen mahdollisena toisena osapuolena. Että parisuhde on jonkinlainen status quo. Kaikkihan tykkää olla parisuhteessa ja yhteiskunta ja kaikki haluaa että parisuhde sitä ja tätä. Olet onneton jos et ole parisuhteessa koska kyllähän kaikki tietää että parisuhde tekee täydeksi ja baariin mennään aina vain metsästämään naisia. Miehillä on seksi mielessä 3 kertaa minuutissa ja normaaliin elämään kuuluu farmariauto, koira ja golfvuoro. Väkisinkin tulee tunne että naisia pitäisi katsoa parisuhde mielessä ja se on jotain mihin pitää pyrkiä. Pitää näyttää että kaikki on hyvin ja että minä olen yksi sellainen kuin kaikki muutkin onnelliset ihmiset.

Ei tuo kyllä koskaan varsinainen ongelma minulle ole ollut, enemmänkin vain jotain ihon alla joka on alitajuntaisesti ohjannut minun toimintoja. Eniten sen muutoksen huomaan ehkä juuri nyt Yliopistotytön kanssa. Hän on ihana, en sitä kiellä, kaikki oikeastaan viittaa siihen että hän olisi aika hemmetin hyvää parisuhdematskua. Mutta jotenkin sisimmässäni tiedän että jotain on nyt vialla. Pystyn myöntämään että tämä ei ole hyvä paikka aloittaa suhde. Jos en tuntisi omaa arvoani ja pystyisi kantamaan itseäni ylpeydellä varmaan taipuisin. Ajattelisin että kyllähän mun nyt täytyy yrittää vaikkei kaikki olekaan täydellistä. Tai että minussa on ehkä jotain vialla kun ei noin kaunis ja ihana nainen kiinnosta parisuhdemielessä. Ja tappelisin itseni luultavasti yrittämään jotain koska parisuhde ja hyvä nainen. Mutta nyt tiedän arvoni tai ainakin uskon niin, ja pystyn myöntämään että deittailu ei aina vain toimi. Vaikka olisin kuinka kiva ja hyvä, niin kaikki ihmiset ei vaan nappaa yhteen. Monilla tuntuu olevan kova kaipuu parisuhteeseen ja yksinäisyyden pelko jolloin sitten otetaan ehkä vähän epäsopivimpiakin suhteita vastaan, varmaan juuri koska parisuhteessa pitää olla. Sinkkuus on hieman halveksuttua. Varsinkin miehille, nainen voi olla vaikkapa työhön suuntautunut ja itsenäinen ilman miestä, dildo on vain vahvaa seksuaalisuutta ja enemmän omatahtoinen valinta. Mutta mies joka ei saa naisia on hieman ressukka ja säälittävä, vanhapoika jolle fleshlight on syrjäytyneenä ainoa vaihtoehto kun ei oikeaakaan römpsää saa. Onhan naisillakin näitä ongelmia, en minä sitä kiellä, mutta tuosta killukkeesta jalkojen välissä johtuen tykkään enemmän ajatella asioita miesten näkökulmasta. Paineet on siis valtavat.

On varmaan ironista että monille tuntuu se parisuhde olevan keino nostaa itsetuntoa, vaikka parisuhteeseen itsessään pitäisi alkaa vasta sitten kun pystyy rakastamaan itseään niin paljon että voi sanoa ei, ilman että pelottaa ja jännittää ihan liikaa. Onko se sana sitten tarkoitettu nyt minun tilanteeseeni? Ehkä, ehkä ei, mutta olen tyytyväinen siitä että pystyn myöntämään itselleni kaikkien paineiden tuomat pelot ja odotukset. Että pystyn ehkä katsomaan niitä asioita silmästä silmään ja arvioimaan kuinka paljon ne vaikuttavat siihen näenkö minä jonkun parisuhdemateriaalina vai en. Että se todellakin olen minä joka haluan siihen parisuhteeseen eikä joku alitajunnanpuolikas joka muokkaa toimintaani sen mukaan mitä minulta odotetaan ja mitä odotan itseltäni. Vaikeus tulee totta kai siinä että ne asiat ovat veteen piirretty viiva. Missä menee raja siinä että mitä minä oikeasti haluan ja mitä alitajuntani minulle kertoo? Milloin on hyvä sanoa ei? Onko oikein seurata vain mielitekoja vai olemmeko jo sukupolvea jossa rikkinäistä ei enää korjata vaan heitetään pois ja otetaan uusi tilalle? Onko se väärin?

Kysymyksiä tuntuu heräävän enemmän kuin vastauksia aina kun kuvittelen ensin löytäneeni johonkin mieltäni askarruttaneeseen asiaan vastauksen. Mutta tiedän vielä löytäväni vastaukset, sillä minun älykkyys tuntuu lähtevän aina kyseenalaistamisesta. Tällä hetkellä olen suunnattoman onnellinen siitä, että opin sanomaan ei.

Eikä mua nyt oikeastaan haittaa muutenkaan se että itsevarmasti ja oman arvonsa tuntevasti käyttäytymällä olen tutustunut enemmän naisiin kuin koskaan aiemmin...