Pieni rikkinäinen rokkityttö. Hieman maailman murjoma tai ujouttaan hiljainen, ehkä vähän molempia. Omituiset perhesuhteet ja rokkivaatetus. Hakee suhteesta turvaa ja lämpöä, jotain mitä pitää hyvänä ja joka pitää hyvänä takaisin ilman ehtoja. Kyseenalaistamatonta lämpöä joka hyväksyy huonotkin puolet. Saa itsevarmuutta suhteessa ja nousee siivilleen ymmärtäen koko arvonsa. Satuttaa lähtiessään vaikkei sitä tarkoitakaan. Käytännössä kaikki vakavammat suhteeni tähän mennessä voi tiivistää tuohon edellämainittuun. Jokainen naiseni kuuluu ainakin suurimmaksi osaksi näihin raja-arvoihin.

 

Vaaleahiuksinen älykäs yliopistonainen. Itsevarma aikuinen. Vaikuttaa valmiilta parisuhteeseen eikä johonkin läheisyyden hakuun tai turvan etsimiseen. Tuntuu uskaltavan puhua ja ymmärtävän parisuhteen realiteetit. Ja näyttää siltä että on tulossa kohti kovaa vauhtia. Mitä hittoa tapahtui että naisrintamani koki näin täyden käännöksen? En minä ennen tällaisiin naisiin ole tuntenut vetoa, mutta silti tuntuu kivalta tällä hetkellä jutella tälle naiselle. Olenko minä aikuistunut viimein? Suhteet vastapuolet eivät enää ole "tyttöjä" vaan naisia. Aikuisia itsestään varmoja ja älykkäitä yksilöitä.

 

Ja tuntuu helvetin hyvältä. Suhde ei ole mikään tasapainottava balanssi jollekin oman elämän puutteelle tai haku jotain kohtaan mitä pitää elämässä normien mukaan olla. Vaan tunne siitä että haluaa muodostaa parisuhteen sen parisuhteen itsensä takia. Ei siksi että tuntee olonsa yksinäiseksi tai haluaa olonsa olevan haluttu, vaan siksi toinen ihminen tuntuu siltä että haluaa jakaa sen kanssa asioita. Haluaa puhua ja kuunnella, ottaa ja antaa, olla sen toinen puolisko parisuhteesta.

 

Ehkä menen jo vähän liian pitkälle analyysissäni, ei vielä tämä tunne niin vahvana ole kyseisen naisen kanssa. Pitää vielä tutustua, deittailla, saada lähempi yhteys, ehkä sitten joskus edetä vielä pitemmälle. Mutta hän on herättänyt minussa sen tunteen mitä parisuhde vaatii. Oikea parisuhde. Että ihan vain päivän kuulumisten jakaminen ei tule sen takia koska niin kuuluu parisuhteessa tehdä, vaan koska haluaa oikeasti kertoa hänelle niistä. Ei saa mielihyvää siitä että on toisen kanssa, vaan siitä että on yhdessä. Pieni nyanssi eroissa, mutta on kuitenkin.

 

En kuitenkaan halua poistaa mitään tai saattaa jotenkin huonompaan valoon aikaisempia suhteitani. Kyllä nekin ovat olleet rakkautta. Syvää rakkautta toista kohtaan. Kaksi ihmistä ollut suhteissa toistensa kanssa rakastaen toisiaan. Mutta onko väärin kysyä onko se parempi, huonopi vai samanarvoinen sen kanssa, että kaksi ihmistä on suhteessa yhdessä rakastaen toisiaan?

 

En tiedä. Hypoteesi. Jotain mikä tuntuu nyt erolta näiden kahden välillä voi osoittautua joksikin aivan muuksi. Ehkä se on sama asia, ehkä niillä on universumien mittainen ero. Ehkä tiedän sen jos joskus saan suhteen jossa suhteessa ollaan yhdessä, eikä toistensa kanssa. Ehkä minulla on aina ollutkin niitä ja typeryydessäni en ymmärrä niiden arvoa.