Huippukohta, sitä pudotusta sinne käyrän alapäähän osaa odottaa, mutta tällä hetkellä sitä ei niin jaksa ajatella.

 

Pohjois-Kanadalaisesta metsurista pokasahan kimpussa olen nyt transformoinut itseni pieneksi putputtavaksi paatiksi merelle. Sahatessa odotti jotain tulosta ja vääntäminen tuntui työltä. Puun kaatuminen oli toisaalta palkinto ja toisaalta hikistä hommaa. Ajattelin että ehkä parempi mennä vain virran mukana, antaa aallokon viedä. Tässä hurmausvaiheessa se tuntuu taas tältä. Kivaa kun puhelimeen tulee kaipailevia tekstiviestejä ja aamulla herätä siihen ääneen kun leivät ponnahtavat paahtimesta ja joku tulee syöttämään eilistä jälkiruokaa lusikalla sänkyyn. Pussailla yhtenä päivänä enemmän kuin viime vuonna yhteensä. Makoilla koko päivä sängyssä hipsutellen ja halaillen koska se vaan on niin kivaa jonkun kanssa. Miksei se voisi olla tätä kokoajan?

 

Mutta jos vanhat ennusmerkit paikkansa pitävät niin ei se ole. Se muuttuu sahaamiseksi. Jostain löytyy kitka, mitätön pieni hiekanjyvä koneistossa. Ja se saa rattaa hyppäämään pois paikoiltaa. Jarrut kirskumaan ja satasen vauhdissa laitetaan pakki päälle. Aallonpohja. Sitten väännetään, ylianalysoidaan ja epäröidään. Ei uskota toisen mielipidettä vaan mieluummin nähdään kaikessa pahin mahdollinen vaihtoehto. Omituisia tekoja naiselta joka sanoo itse olevansa optimisti. Käytöksen perusteella optimistin tilalle sopisi mieluummin pessimisti hokemaan pessimistien suosikkimantraa. "Pessimisti ei voi pettyä." Joo, mutta eipä se tule koskaa mitään saavuttamaankaan kun ajaa jo pelkällä epäluuloisuudellaan ihmiset kauemmaksi.

 

Mutta ihastumisvaihe. Mitä hittoa pieni mies voi sille tehdä kun se on tulossa. Valittaa internetissä anonyymissä blogissa. Ding-ding, oikea vastaus. Ja sitten mennä hipsuttelemaan turhat epäluulot ja pessimismit pois tästä ihanaisesta naisesta. Hipsuttaa niin kauan kunnes hän ei voi enää mutristaa otsaansa epäilyksille vaan nauraa kutituksille ja hymyilee ihastuneesti korvaan kuiskatuille söpöyksille.

 

Kyky sanoa ei... Hah, ei kai kukaan oikeasti uskonut että tämä homma menisi mihinkään muuhun kuin tähän suuntaan. Kaikkea typerää minäkin tähän blogiin kirjoitan. Joudun varmaan olemaan sittenkin se tohtori taas rikkinäiselle naiselle. Kai se on minun kohtaloni. Osoittamaan että miehet on luottamuksen arvoisia... Se varmaan tarkoittaa että poistan Juna-asemapussailun numeron puhelimestani. Jep, luottamuksen arvoisia todellakin.

 

No, on Yliopistonainen sen arvoinen, niin hullulta kuin se voikin kuulostaa kaiken tämän avautumisen jälkeen. Saatan ehkä ihan sillei pikkuriikkisen verran olla ihastunut siihen. Pikkuriikkisen.