Kaunis, ihana ja mukava nainen jonka kanssa jaoin yllättävän paljon samoja mielipiteitä vaikka hetken epäröinkin siinä miten rikkinäiset rokkitytöt on vaihtuneet aikuisiin korkeakoulutettuihin naisiin. Paljastui että yliopistotytöt osaa olla aivan yhtä syvällisiä ja omistaa mielipiteitä kuten ne angstiset rokkitytötkin. Kuka olisikaan arvannut...

Mitä sitten tapahtui? Treffit olivat hyvin sivistyneet ja kun ensimmäistä kertaa päästiin oikein kunnolla viettämään aikaa kahdestaan niin kyllähän se hieman jännitti. Muistelin jotain lukemiani meditaationharjoituksia kun astelin hiekkatietä tapaamispaikkaa kohti. Kädet hikosi, poskia kuumotti ja rinnassa tykytti. Hetken sain kasailla hermojani saapuessani etuaikaan, mutta pian tunnistin kohti kävelevän naisen. Here we go.

Ensin lievää etäisyyttä. Epäröintiä. Kuinkas näissä tilanteissa taas toimittiinkaan? Sykkivä sydän ei helpota ollenkaan tehtävää. Hiljalleen juttu alkaa luistaa. Hymy, nauru, katse. Hetken silmiin tuijottelua, hymy uudelleen, väistää silmillään katsoen sivuun mutta nostaa katsekontaktin melkein heti takaisin, hymy uudestaan, hieman leveämpi ja silmät tuikkivat hieman enemmän. Niin, näinhän se tosiaan menikin. Aika juoksee. Joko kello on noin paljon? Yhdessä kävelyä ehkä hieman enemmän lähekkäin kuin tullessa, viimeiset tienpätkät, ei mahdollisuutta pitää kädestä, ei ainakaan tänään. Suomalainen mies. Perkele! Halauksen otan ainakin. Puolen sekunnin epäröinti, luinko väärin? Eikö halaus kelpaakaan? Kosketus on kuitenkin lämmin, halaus aito, ehkä se vain yllättyi. Kämpille päästyä kalja auki, rankka päivä takana. Puhelin piippaa. Se on joko jotain spämmiä sähköpostiini tai viesti häneltä. "Moi! Mulla oli tosi kivaa..." virnistän lukiessani viestin loppuun.

Miten tämä poikkeaa sitten niistä deiteistä mitä olen viettänyt rokkityttöjen kanssa? No ei oikeastaan mitenkään. Ehkä sijainniltaan? Ei tapahtunut missään baarissa tai bileissä. Samaa mielten yhteyttä, samaa sykettä rinnassa, samaa pientä flirttiä. Samaa ihanan monimutkaista ihmistangoa jossa molemmat ottaa askeleita toisen suuntaan kunnes rytmi saadaan kohdalleen ja otetaan haparoivat ensimmäiset askeleet yhdessä. Tuntuu ehkä hullulta kysyä sen jälkeen kun olen kertonut tämän naisen herättäneen minussa halun taas parisuhteisiin, että olenko minä sitten ihastunut? Ollaanko otettu ne ensimmäiset askeleet vielä yhdessä? Ehkä olen ja ei olla. Mutta olen ainakin hyvin kiinnostunut. Onko tämä rauhallinen ja ehkä varovainenkin eteneminen sitten jotain haamuvaikutuksia vielä edellisestä erostani vai olenko tosiaan aikuistunut niin paljon etten enää elä sydän hihassa ihastumassa ensimmäisiin ihmisiin jotka herättävät kiinnostusta. Luoja tietää, mutta sen takia juuri ymmärrän miten mahtavaa se on. Saattaa olla että tangossa tallomme toistemme varpaille ja toinen haluaa sittenkin humpata, mutta niiden askeleiden ottaminen saa sydämeni pakahtumaan. Muistan miksi ihmissuhteet ovat se syy jonka vuoksi tätäkin blogia kirjoitan.