Kaverityttö josta puhuin ennen Sykkyrän ilmestymistä elämääni oli sitten heittänyt tunteet peliin. Olen niin surkea heittämään kaverikorttia vastaan.
Lätkäisin sen kuitenkin pöytään. Kaverityttö tiesi sen tulevan, sillä olin ollut melkoinen kakara muutaman viikon. Ahdisti hitosti kertoa hänelle että homma ei tule onnistumaan ja minulla ei ole sellaisia fiiliksiä häntä kohtaan. Hän kuitenkin on mahtava nainen ja todella mukavaa seuraa, joten välttelin tätä kohtaamista ja olin etäinen. Sikamaisesti tehty. Hävettää. Viimein sain kuitenkin suuni avattua. Nyt se on ohi ja kai se meni ihan ok. Tiedän että hän näyttää voivan paremmin kuin oikeasti on, mutta en osaa oikein tehdä mitään auttaakseni. Jokainen pahoittelu tuntuu turhalta ja voivottelu teennäiseltä. Kyllähän minua oikeasti harmittaa että jouduin pahoittamaan hänen mielensä, mutta miten voin pyytää anteeksi sitä etten satu kokemaan mitään romanttista häntä kohtaan. Pyysin sentään anteeksi lapsellista käytöstäni, kai se jotain merkitsee. Ainakin en itse tunne oloani niin pahaksi. Mikä saa taas oloni tuntumaan vähän pahemmalta.
Sykkyrän kanssa ollaan puolestaan oltu paljon yhdessä. Ei ole edelleenkään sanoja. Jos en ollut jo aikaisemmin myyty, niin kova nörttisydämeni murtui viimeistään siinä kun hän veti kosketinsoittimen esille ja soitti Legend of Zeldan tunnarin ja Elder Scrollsin Nerewar Rising. Monttu auki tuijotin hänen tanssivia sormiaan koskettimilla ja ajattelin että "ota minut nainen!" Tältä kai naisista tuntuu kitaraa soittavan miehen kanssa... sain muuten myös kitaran jonka otin juuri projektiksi opetella soittamaan. Johnny Cashin Hurt ja Gary Julesin Mad World. Lauluääneni ei ole koskaan ollut kaksinen, mutta mörähtelen vain viskibassolla, siinä ei onneksi tarvitse ihan kauheasti osata laulaa.
Sykkyrä meni jonkinlaiseen perhetapaamiseen ja pitkästä aikaa en ole nähnyt häntä muutamaan päivään. Heti tullut yksinäinen ja tyhjä olo.
Peiton alla on Sykkyrän mentävä tila.
Kommentit