Välillä tuntuu vaan siltä että tekee mieli sulkeutua sisälle. Tekemättä mitään, kohtaamatta ketään. Y-sukupolven huono puoli.

Teknologia ja globaalius ovat vahvuuksia, mutta ne luovat myös paineistavan ilmapiirin onnistumiselle ja odotuksille. Kun kaikkialta tulee jatkuvasti syötettä siitä miten ihmiset elävät ja toimivat, alkaa väistämättä vertaamaan omaa elämäänsä siihen jatkuvaan sykkeeseen. Tietenkään yhden ihmisen elämä ei voi millään tasolla vastata tuhannen facebookista repäistän kuvakaappauksen loistokkuutta. Jokainen on varmaan jossain vaiheessa kateellisesti katsonut kuinka henkilö N vierailee maassa M ja näyttää niin onnelliselta turistivalokuvassaan. Saattoipa perkele laittaa sen vielä profiilikuvakseen niin sitä saa huokailla syksyisessä sateessa duunipaikan ikkunasta tuijotellen, miten "minäkin haluan matkustaa" ja miten "miksei me koskaan mennä minnekään". No menettehän te, mutta kun odotukset ovat Jeesuksen korkeudella pilvissä niin vaikka eläisi glorifioitua 24/7 elämää niin silti ei pystyisi vastaamaan niihin odotuksiin.

Jossain on menty metsään jos useampi henkilö haaveilee siitä miten haluaisi vain palata lapsuuden aikaan jolloin ei ollut vastuuta, ei odotuksia eikä itsenäisyyttä. Suhde epäonnistumiseen on sietämätön. Pelätään elämää sillä elämästä on tullut jotain mitä pitäisi saavuttaa, eikä enää jotain mitä vain kokea tai herra pelätköön jopa nauttia siitä. Hampaat irvessä ja veren maku suussa yritetään nauttia siitä. Nauttia niin että sattuu. Jokainen saa sitten päätellä onko se oikeasti nauttimista. Jotkut siinä onnistuvat, facebookissa profiilikuvat vaihtuvat palmuista bistroihin, mutta sitten kun profiilikuva on otettu mennään räkäposkella kuppilaan ja vihajuoma virtaa. Tai sitten sulkeudutaan sisälle. Ei haluta tehdä mitään tai kokea mitään. Hetkellinen voimattomuuden tunne valtaa kropan. Ahdistaa, ärsyttää ja negatiiviset tunteet yritetään käydä läpi tai tunkea sivuun. Pahimmassa tapauksessa epäonnistumiset kasaantuvat möykyksi jota puretaan sitten ammattilaisten avulla, tai ei pureta ollenkaan.

Missä minä sitten liikun. Jossain välissä. Sykkyrä pitää minut pinnalla kun arki alkaa kasaantumaan päälle. Purkaudun jonnekin. Ihmissuhteista yleensä tänne blogiin, mutta muista asioista en välttämättä minnekään. Ainakaan ennenkuin nyt. Tarkoittaa kai että kattila meinaa alkaa kiehumaan yli tässäkin asiassa. Tämä postaus auttaa varmaan hetkellisesti, mutta veikkaan että asia vaatii intensiviisempää hoitoa. Jotain tarvitsee tehdä. Surkuttelen vähän aikaa, sulkeudun ja ahdistun. Sitten otan itseäni niskasta kiinni. Teen jotain. Toivottavasti se taas auttaa. Ehkä jopa parantaa jotain. Toivotaan.