21.48. Hmmm. Tuhat asiaa mistä voisin taas puhua. Tuhat epäilystä ja tuhat turhaa ajatusta. No mutta kai sitä pitäisi jonkinlainen tilannepäivitys vetäistä hihasta.

1. En puhunut Neidille, tajusin että se olisi turhaa. Neiti ei enää rakasta minua sillä tavalla, ns. kaverikortti napsahti.
2. Yllättävästi en ole katkera. Minulla on kuitenkin maailman mukavin ihminen vielä elämässäni, ja puhuminen hänen kanssaan, ei edes sen jälkeen mitä koimme, ole kovin vaikeaa tai epämiellyttävää.
3. Tietysti on ajatuksia kuten, miksi Neiti ei enää rakasta? Mihin rakkaus kuoli parissa viikossa? Toinen mies? (Tälle ajatukselle on omat syynsä, yrittäkää ymmärtää, en oikeasti ole kovin mustasukkainen luonne. En kuitenkaan "ihan" kaikkea henkilökohtaista viitsi tässä selittää.) Ymmärrän ohittaa ne olankohautuksella. Se on ohi, ja ei se murehteminen mitään auta. Yö edellisen postauksen jälkeen oli kauhea, (yö kun Neidin kanssa erottiin), itkin ja en nukkunut yhtään. Ei se mitään auta. Mitä nopeammin unohdan, sitä nopeammin paranen. Unohtaminen on rankka sana. Sanotaan että muistan vain ne hyvät asiat. Löydän nopeammin hymyni uudestaan... Tai ei minun tarvitse, ajattelen Neitiä ja hymyilen.
4.En ole vielä löytänyt kauppaa joka myisi kilttejä. Pahus!
5.Luen Pottereita, (olen juntti, luen niitä vasta nyt ensimmäistä kertaa.) On ne rok.
6.Käytän ihan liikaa sulkuja kirjoituksessani. (Prkl se on Neidin vika.)
7.Sain oman auton. Vanha paska romuhan se on, mutta tunsin oloni niin amikseksi, kun popitin Eric Prydzin Call on Me piisiä kovaa uudessa autossa. (Hävetti kyllä jälkeen päin. Sillä piisillä on vain niin hyvät muistot. Humalaisia miehiä aerobicvaatteissa jumppaamassa sen tahtiin.)
8.Kait nämä pointit alkaa riittämään. Takaisin Potterin kimppuun. Salaisuuksien kammio tässä minä olen taas.

Anathema - Natural Disaster