Pieni ahdistus päällä. Miksikö? No ei sille oikein mitään varsinaista syytä ole.

 

Veikkaisin äkkiseltään että kyseessä on jonkinlainen tuntemattoman pelko. Kaikki on oikeastaan hyvin ja mennyt about niin putkeen kun vaan voi mennä näin uuden sivun kääntämisessä, mutta silti jotenkin pelottaa ja ahdistaa. Pitäisi hypätä tuntemattomaan ja sen kynnyksellä aina vähän jännittää. Kai se on ihan normaalia. Ärsyttävää vaan; en haluaisi olla näin heikko. Tai heikko on ehkä väärä sana, mutta... riippuvainen. Tekisi vaan mieli avautua ja puhua jollekin. Vaikka blogi hieno kanava purkautua onkin niin varsinaista yhteenkuuluvuutta tai turvaa ei täältä saa. Ei välttämättä edes puhua, mutta koskettaa ja tuntea. Tietää että on joku joka pitää huolta ja ymmärtää.

 

Haluan selvästi halin. Skinship kuulostaisi nyt niin hyvältä. Mutta sellaiseen läheisyyteen ja luottamukseen on aika hankala äkkiväkkiä päästä. Puhumattakaan että tällä hetkellä ei ole ketään kenen kanssa edes yrittäisi.

 

Täytyy vaan yrittää purra hammasta. Ei enää pitkään. Yrittää tehdä kaikesta tulevaisuuden lupauksista mahdollisimman selvää ja varmaa. Ettei tuntisi oloaan niin orvoksi ja yksinäiseksi. Pelokkaaksi pieneksi pojaksi. Pahintahan tässä on ettei kukaan tutuistani voi tällä hetkellä auttaa. Kenelläkään ei ole siihen mahdollisuuksia. Tuntuu niin kammottavalta olla yksin keskellä kaikkia. Minulla on mahtavia kavereita ja läheisiä ja heidän kanssaan olenkin viettänyt viimepäivät tiiviisti, mutta mikään ei täytä silti tätä tunnetta. Satunnaista yksinäisyyttä syvällä vatsanpohjassa. Kuulumattomuutta mihinkään ja ajelehtimista ympäriinsä. Haluan löytää paikkani. Tarvitsen sitä ja kaipaan sitä. Mikä sitten taas saa tulevaisuuden näyttämään vain entistä pelottavammalta. Mitä jos en onnistu?

 

Kristus sentään, enpä muista milloin olisin viimeksi tuntenut oloni näin epävarmaksi. Tai no muistanhan minä, se taisi olla silloin kun viimeksi sain selville että avopuolisoni pettää minua, mutta jos sitä ei lasketa. Siitä on kauan.

 

Ehkä mulla sittenkin oli ihan kohtuullinen syy olla hieman ahdistunut ja peloissaan. Jännästi kyllä jo tätä kirjoittaessanikin olo on jo parantunut. Ei blogaus ehkä ihan sitä skinshippiä jonkun rakkaan kanssa ole, mutta jotain voimaa tästä saa. Halu näyttää, halu huutaa ja juosta kirves kädessä kohti barbaareita... tai jotain. Agrottaa. "SAATANA! MINÄHÄN ONNISTUN!"

 

Ja elämä jatkuu. Jotkut ihmiset sanoo ettei ne kadu mitään mitä ne on elämässään tehneet. Minusta se on ihan paskapuhetta. Kyllä minä ainakin kadun. Mutta se on elämää ja se kasvattaa. Ehkä onnistun, ehkä kaadun, mutta vitut en ainakaan aio luovuttaa yrittämättä vaikka miten pelottaisi ja ahdistaisi.