17.19 Hyvää Joulua kaikille joille sitä ei ole vielä kenenkään taholta toivotettu. Te muut ette saa mitään. Häh hää!



Olen kuullut noin n+1 kertaa liikaa joka helvetin joululaulun. Ja minä sentään pidän joulusta - en ehkä ole kovin henkinen ihminen, mutta pidän siitä yhteisön tunteesta joka jouluna muodostuu. Eikä lahjat ja ruuatkaan haitaksi ole. Mutta voi herran jumala sitä melskausta ja huutoa mikä alkaa tuossa marraskuun lopussa ja oktaavien kasvaessa nousee lopulta aivan uusiin sävelkorkeuksiin. En....enää...ikinä... halua....kuulla....joululauluja. Oikeasti tilanne ei nyt ole aivan niin paha, mutta voi Jeesuksen väärin määritetty syntymäpäivä sentään kun meidän mutsin pitää laulaa mukana. Siis "laulaa"; puoliakaan sanoista se ei muista. Mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että jos ei muista normisäkeistöjen sanoja niin kertosäkeistöt pitää sitten laulaa senkin edestä kaksi kertaa kovempaa. Ensin nauran, sitten itken, sitten nauran taas, sitten vedän niin kauhean kännin jouluoluella ettei ole enää mitään väliä. Laulan itse kovempaa päälle. Ja minä voin sanoa että siinä hajoaa naapurikorttelin ikkunatkin kun minä yritän tavailla tonttu-ukkojen tanssia. Pari richteriä tuntuu Tukholmassa asti. Kaaosteorialle kyytiä.

Yllättävää kyllä viimeiset jouluostokset olivat pelastukseni. Kauppa oli kuin täyteen ammuttu. Jokainen turhautunut ja vihainen ihminen taisteli verissä suin saadakseen sen parhaimman kinkun ja päästäkseen lipeäkala hyllyn ohitse ilman että oksentaa jo ajatuksestakin. Kärryderby pyöri äkäistä ympyrää ja punertava neste ilmassa oli toivottavasti vain tomaattia. Voin valehtelematta sanoa että täyteen pakattu ostoskärry painoi enemmän kuin minä. Ja mutsi kaivaa vain uutta ostoslistaa taskusta ja juoksee uudelle hyllyvälille hyräillen jotain tuhoon tuomittua joululaulun yritelmää. Tunsin jonkinlaista sympatiaa ja sielunyhteyttä sotien veteraaneja kohtaan. Tältä se ehkä tuntui. Helvetti. Ilmankos mamma halusikin minut mukaansa. Pysähdyn hetkeksi jonkun tuulipukukansaan kuuluvan tullessa kärryillään suoraan kylkeen. "Ei vittu oikeasti." Saan pahan mulkaisun mutta hän vain jatkaa matkaa. "No ei tietysti tarvitse anteeksi pyytää." En pyytänyt minäkään, mutta ei kai se minun vikani ollutkaan jos hän rysäyttää täysillä kylkeen. Huokaan. No mitä väliä, ehkä tuo oli sitten minun vikani. Nopea vilkaisu ympärille ilmoittaa pahimman pelkoni. Olen yksin. Yritän kaivella muistia mitä mutsi sanoi viimeiseksi. Olikohan se omenoita.... tai kentien omenasiideriä. Ainoa harmi on että ne ovat täysin eri puolilla kauppaa toisistaan. Pyörähdän kuin merivirtauksessa. En enää tiedä missä on pinta ja mistä olin tulossa. Tasaan hengitystä. Rauhoitu. Toisin kuin laitesukelluksessa, täällä en pysty katsomaan regulaattorista tulevia kuplia. "Paska."

Kaikki tai ei mitään, lähden tunkemaan ihmismassaan kohti omenahyllyjä. Äkäisiä, isoja suomalaisia ihmisiä. Läpi ei pääse muuten kuin voimalla ja tuskalla. Minun vihainen irvistykseni ei ollut varmaan yhtään kauniimpi kuin muidenkaan. Yhtäkkiä eteen tupsahtaa pieni tyttö, työntäen pieniä kärryjään. Törmää keskelle käytävää asetettuun suklaakonvehtihyllyyn. Hittoako tuokin tarjoushylly piti tuohon keskelle käytävää laittaa. Ihan kuin ei olisi muutenkin ahdasta. Katse kiinnittyy takaisin pieneen tyttöön. Punaisessa jouluhameessaan ja punertavassa neuleessaan näyttää joltain utopistiselta nukelta keskellä kaikkea mustavalkoista kurjuutta. "Schindlerin Lista" välähtää mielessäni. Tytön kärryjen törmäyksestä konvehtihyllyn reunalla ollut rasia putoaan suoraan hänen kärryynsä. Hän katsoo minua silmiin ja päästää ihastuneen kikatuksen. Kääntää pienet kärrynsä ja juoksee näyttämään äidilleen mitä oli kärryyn ihan vahingossa tupsahtanut. Yllätyn omaa hymyäni ja tukahtunutta naurua. Nostan katsetta; tyttö oli törmännyt minun ja toisella puolella seisovan naisen väliin. Hän katsoo minua ja minä häntä. Me olimme kaksi ainoaa hymyilevää henkilöä niin pitkällä matkalla kuin silmä näkee. Hymyilimme tytölle ja toisillemme.

Seisomme paikallamme aivan kuin törmäillyt tyttö olisi yhä välissämme. Joku tönäisee minua selkään ja lähden liikkeelle. Hän astuu myös askeleen. Katsomme edelleen toisiamme silmiin ja hymyilemme. Askel, kaksi. Aivan viime hetkellä, kun tulisi aika joko kääntää katse takaisin eteenpäin tai kääntyä keholla kun pää ei enää taivu sivummalle näkemään, hänen hymynsä muuttuu aivan huomaamattoman vähän virnistyksen suuntaan. Käännän pään eteenpäin ja otan muutaman askeleen ennenkuin pysähdyn. En voi itselleni mitään. Naurahdan ja käännyn katsomaan takaisin. Kaiuttimista soi Staind - Right Here. Joululaulut eivät ole voineet lakata paremmalla hetkellä. Yliopistotyttö. Pitkä musta kangastakki, ruskeat hiukset, hellyyttävä hymy ja ilkikuriset silmät. Täydellinen. Paremman kuvailun puutteessa yliopistotyttö. Näkee jo ulospäin että olisi älykästä ja hellää halailuseuraa. Tuntuu kuin kaikki melu olisi hiljentynyt. Kuuntelen kaunista kappaletta ja seuraan katseella kun kyseinen nainen kävelee käytävää. Täydessä kaupassa kaikki tuntuvat väistävän katsettani. Ihmiset muodostavat kuin suljetun uran meidän kahden välillä. Kukaan ei riko näkymätöntä seinää. Odotan hymyillen kääntyykö hän katsomaan taakseen. Ikuisuudelta tuntuneen parin sekunnin jälkeen käännyn takaisin. En halua tietää kääntyikö hän katsomaan myös takaisin. Haluan pitää villin unelmani ja uskoni. Se hymy meidän ohittaessa toisemme oli enemmän kuin riittävästi. Äiti tuo omenoita kärryyn. "Mikäs noin hymyilyttää?" Mietin hetken jotain nasevaa vastausta. En keksi mitään. "Ei mikään." Ihmisten melusaaste alkaa jälleen tunkeutua mieleen, ei enää toivoakaan mistään suojaavasta näkymättömästä seinästä. Se ei enää haittaa. Hymyilin koko matkan takaisin kotiin.




Notta semmosta. Ja miksei Tubesta löytynyt parempaa versiota Staind:n Right Herestä. Sori. Ehken vaan osaa. Enkä taaskaan jaksa poistaa kirijotusvirihetä tekstistä. Huomenna sitten, mutta tänään pitää vielä syödä kinkkua ja juoda tulilientä. Olen jo muutenkin tavoitteesta jäljessä.


Staind - Right Here
-