Minun sängyssä on kaksi kuoppaa. Ne ovat eri puolilla sänkyä.

 

Nyt menee ihan hyvin. Ymmärtää paremmin miten hyvä olo onkaan. Onko se parisuhteen päättymisestä vai muutosta uuteen paikkaan? Ehkä uudesta työstä? Ehkä se on kaikkea. Paino on nostettu olkapäiltä ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Hämmentävä olo. Satunnaisia iskuja tulee välillä kohti rintakehää, mutta ne kestetään kuin mies. Istumalla kotona juomassa kaljaa kalsareissa. Kuulostaa pahemmalta kuin oikeasti onkaan. Välillä muistan miten istuin koneella ja kuulin keittiöstä ex-Sykkyrän hyräilemässä Emma Salokosken Veden alla. Ja tuntuu kuin painuisin itsekin syvälle pimeyteen ilman happea. En tiedä näitkö pintaa syvemmälle, mutta sun ääni oli mulle rauhoittava. Mutta en aio takertua, päästän irti nyt. Hienot lyriikat ja vaikka niitä vähän muunnankin niiden tarkoituksesta voidaan keskustella. Olen aina osannut itkeä yksin blogini ääressä.

 

Mutta otan pultit irti sängystä. Käännän rungot ympäri. Kuopat ei ole enää reunoilla. Ne eivät enää vedä nukkujia erilleen. Vaan ne työntävät yhteen. Ennen kaksi matalaa lovea patjoissa muodostavat nyt yhden ihanan laakson joka vetää ja kätkee nukkujat yhteen. Mietin olisinko voinut kääntää patjat aikaisemmin. Epäröin. Ehkä parisuhde ei ole yhtä yksinkertainen kuin parisänky. Sen kääntäminen on vaikeampaa. Tai ehkä se on juuri niin yksinkertainen. Mutta minä pystyin kääntämään vain oman patjani. Toin kuoppani vain lähemmäs, mutta laaksoa siitä ei olisi saanut edes silmiä siristelemällä. Toinko edes lähemmäs? Onko sillä edes väliä enää. Vedän syvään henkeä ja suljen makuhuoneen oven. Avaan toisen oven ja astun ulos. Se makuuhuone ei ollut enää minun. Minun makuuhuoneessani on nykyään vain yksi kuoppa.

 

Mutta en kadu mitään. Ex-Sykkyrälle sanon vain että meidän kuoppa oli joskus aivan mahtava eikö vain?