Näin se on jälleen tuleva. Suomen komein karju on taas piakkoin vapailla markkinoilla. Meno on taas villiä ja naiset heikkoja. Deittailukulttuuri kukoistaa ja nahka palaa... ei vaan kyllä olis vittu tarvinnu.


Aloitetaan siitä pakollisesta. Sykkyrä on ollut paras nainen johon olen kuunaan katsettani kohdistanut. Rakastan häntä edelleen silmittömästi ja tekisin mitä tahansa hänen vuokseen. Paitsi tätä.


Marraskuun lopulla Sykkyräiseni päräytti ilmoille melko jykevän lausahduksen, "meidän pitäisi muuttaa erilleen". Täysin puskasta koppasi minua kalloon housut nilkoissa. Hän ilmoitti nohevasti että oli jo edellisenä keväänä ajatellut suhteen olevan vaakalaudalla, mutta päättänyt kuitenkin yrittää. Tosin kertomatta minulle mitään. Antamatta minulle minkäänlaista mahdollisuutta luovuttaa vastinetta hänen mielipiteilleen. Tästä hieman kyseenalaisesta toiminnasta seurasi totta kai katkeroitumista, etääntymistä ja toivon lopullinen menettäminen. Tosin jälleen kerran kertomatta minulle yhtään mitään. Käytännössä meidän suhteemme oli ohitse jo puoli vuotta sitten, minulle tosin kukaan ei vaan kertonut mitään. Heti ilmoituksensa jälkeen Sykkyrä lähti ulkomaille töihin kuukaudeksi. Jouluksi kotiin ei toiminut kuin sadussa sillä minä olin joulun ja uuden vuoden töissä. Nopeasti laskemalla minulla oli noin 6 päivää aikaa vakuuttaa Sykkyrä siitä että puolenvuoden muhiminen omissa epäilyksissä ja noidankehissä olisi synnyttänyt väärän päätöksen ja suhde kyllä tulee toimimaan. Tuskin tarvitaan matemaatikkoa päättelemään mitkä minun mahdollisuudet onnistua olivat.


Joten tässä sitä nyt sitten ollaan. Istun tietokoneella aamu kahdelta yöllä ja mietin että mitähän vittua taas. Yritän purkaa ajatuksiani sanoiksi. Tai järjestellä ajatuksiani. Saisi nyt edes jotain ajatuksia kasaan. Yksikin riittäisi. Edes ajatuksen atomi. Syytänkö itseäni. Miksi näin taas kävi. Jos lopputulema on aina sama ja ainoa muuttumaton tekijä olen minä, eikö vika ole silloin minussa? On. Tiedemies minussa ei voi olla välittämättä kaikista faktoista. Mutta humanisti minussa ei voi olla sanomatta että parisuhde on aina kahden ihmisen kauppa. Emme me ole koneiston osia joissa vika tarkoittaisi tuotannon pysähtymistä. Olemme kemiallisia yhteentörmäyksiä. Pirskahtelemme ympäriinsä, räjähdellen kauniina kukkakuvioina ja välkkyvinä valoina. Olimme toistemme katalyytit tässä jatkuvasti kiihtyvässä reaktiossa.


Miksi näin sitten taas kävi? Tunteita ei kuulemma enää ole. Olemme kämppiksiä. Kertoo tuntevansa pahaa oloa koska olen paljon kotona. Koska en kerro automaattisesti siitä millainen päivä minulla oli. Introverttinä tunnen nämä ongelmat. Olen kohdannut ne aikaisemminkin suhteissani. En ole sosiaalisesti ahdistunut, en vetäynyt. Minulla on työ, kavereita ja harrastuksia. Mutta kun joku ajattelee mielessään että "mitenköhän hänen päivä meni", minä ajattelen mannerlaattojen liikettä, roomalaisia akvedukteja tai ihan vain puhtaasti en mitään. Meditoin ja tyhjennän mielen istumalla sohvalla ja tuijottamalla ulos ikkunasta. Lukemalla uutisia uudesta kuukaupungista ja sen suunnitelmista. Itsestäni ja päivästäni kertominen ei tule minusta ulos automaattisesti. En siitä pahastu, mielelläni jaan mitä tein tai tuoreimmat päivän juorut, mutta se pitää minulta kysyä, tai minun pitää aivan tietoisesti nähdä vaivaa sen eteen että ymmärrän kertoa asioista. Tämä oli Sykkyrälle liikaa. Hän haluaa elämäänsä itsestään kertovia avoimia ihmisiä. Tämä oli liikaa. Rakastan häntä silmittömästi ja tekisin mitä tahansa hänen vuokseen. Paitsi tätä. Tätä johon en vajaavaisena ihmisenä kykene, ja se tappaa minut sisältä.


Mutta insinöörinä en voi olla ajattelematta, eikö tämä tunnu hieman rajulta ratkaisulta. Ex-Sykkyrän serkku on juuri kokenut, pettämistä, keskenmenon ja arvatenkin paljon itkua sekä hammastenkiristystä. Silti he ovat juuri ottaneet asuntolainan ja ovat vakaasti yrittämässä uudelleen. Uskovat tulevaisuuteen. Minut jätetään 6 armopäivän jälkeen koska en kertonut millainen päivä minulla oli töissä. Ex-Sykkyrä voi pahoin, siihen ei auta mikään logiikka, mutta miksi. Olenko todellakin niin kammottava ihminen parisuhteessa että introverttiys aiheuttaa suurempaa tuskaa kuin keskenmeno tai pettäminen. Asiaa tarpeeksi kauan pyöritellessäni voin tulla vain johtopäätökseen ettei asia lopulta ollut minussa. Kai tämä joku defenssi on. Psykologit osaavat kertoa enemmän. Mutta Ex-Sykkyrä on aina ollut se ekstrovertinpi. Pitänyt päästä ihmisten ilmoille, tekemään, kokemaan ja harrastamaan. Mutta hän ei ole päässyt. Ymmärrän sen vasta nyt. Minä introverttinä näen useammin kavereitani jotka asuvat toisella puolella Suomea, kuin hän omiaa jotka asuvat meistä pari korttelia länteen. Minä käyn uimassa, nyrkkeilemässä ja ampumassa pistoolilla, hän istuu päivät koneen takana pyörittämässä Exceliä. Ex-Sykkyrällä ei ole ketään. Hänellä ei ole sitä läheistä kaveria jonka kanssa turinoida ja päästää stressi pihalle. Muuta kuin minä. Hänellä ei ole mitään tekemistä muuten kuin minun kanssani. Minun introverttiyden kautta hän yritti elää omaa elämäänsä. Lopputuloksesta voidaan päätellä miten hyvin se onnistui. Ei ihme jos voi pahoin.


Mutta näin suhde jälleen päättyy. Jossittelu on turhaa. Kaivo on myrkytetty. Voisinko olla jotain mitä Ex-Sykkyrä jälleen voisi rakastaa, kyllä. En ehkä kuudessa päivässä, mutta ehkä kuudessa vuodessa. Mutta en aio. Eron uhka on lyöty pöytään. Nyt jos yrittäisin alkaa paikkailemaan suhdetta miettisin vain joka hetki milloin teen jotain väärää ja taas olisi vakavan keskustelun aika. Se ei olisi enää hyväksi mielenterveydelle. Ex-Sykkyrä menee omia menojaan. Toivon hänelle todella kaikkea hyvää. Hieman pelkään miten hän pärjää yksin, mutta ehkä se vain on taas joku defenssi. Egoni uskottelee minulle että olen korvaamaton. Hiljalleen hyväksyn asian. Lisään Sykkyrän eteen Ex-etuliitteen ja tunnen solmun vatsanipohjassa kiristyvän. Mutta en aio olla enää katalyytti. Toivottavasti hän löytää jonkun joka täyttää hänen elämänsä kavereilla ja tekemisellä. Se en voi enää olla minä. Rakastan häntä silmittömästi ja tekisin mitä tahansa hänen vuokseen.



Paitsi tätä.