13.45 Kotona vanhempien luona paikassa virallisesti jumalan selän takana alkaa jotenkin aina löytämään aikaa mitä omituisimmille asioille. Kuten blogeille.


Ohhoh, olipas hämmentävää. Ilmeisesti blogini on tunnetumpi kuin osasin arvatakkaan. Mikä alkoi joskus anonyyminä kirjoitteluna nettiin alkaa olemaan jo kaikkien tiedossa, tai ainakin kaikkien jotka siihen kuuluvat tai ovat joskus olleet osallisina. Mikäs sen mukavampaa. Joskus ne asiat mitkä on kirjoitettu anonyymiteetin suojissa ovat nyt täysin ihmisten saatavilla ja tiedossa. Jotain hyvin yksityiskohtaisia tuntemuksia ja henkilökohtaisia tunteita. Varmaan loukkaa jotain, ehkä selittää jotain muuta toiselle. Tunnenko oloni hieman vaivaantuneeksi tai jotenkin sedäksi joka viuhahtaa popliinitakissaan julkisella paikalla, kyllä. Onko se silti hyvä asia, luultavasti. Itse olen aina tarvinnut jonkun venttiilin asioiden vuodattamiseen. Käsittelen ne kyllä pääni sisällä ja varsinaista psykologia en kaipaa jonka kanssa pallotella asiat selviksi pääni sisällä, mutta jonnekin ne on aina tarvinnut loppupeleissä purkaa. Tänne ne sitten meni ja täältä ne näköjään vielä löytyvät. Niiden luettavaksi jotka varmaan niistä kaikkein eniten ymmärtävät tai kaikkein eniten hämmentyvät.

Nyt katsoo huomattavasti kriittisemmin sitä mitä jossain tunteen purkauksessa on sormillaan tänne suoltanut. Silloin sillä ei ollut väliä. Saattoi kirjoittaa mitä halusi, kukaan ei tuntenut kuitenkaan, kukaan ei voinut tulla kadulla vastaan ja nauraa miten teiniltä kuulosti epävarmojen mielipiteideni kanssa. Tekeekö sitä kukaan nytkään? Tuskin, mutta silti jonkinlainen itsekritiikki on huomattavasti enemmän läsnä. Ihmiset joista välitän ja joille haluan antaa tietynlaisen kuvan itsestäni saavat tietää kaiken yksityisimmistä tuskan huudoistani jotka pahimmissa/parhaimmissa tapauksissa liittyvät heihin itseensä. Minua on aina varmaan vaivannut jonkinlainen "epäaitous". Joskus puhuin siitä että se mitä olen muille ihmisille on täysin itseni luomaa. Mutta niinhän se onkin, nyt vasta sen tosin oikeasti ymmärrän. Kuvittelin sen olevan juuri sitä epäaitoutta, luotuja persoonia. Stereotypiä oli että ihmisen pitäisi olla avoin ja sympaattinen ja fiksu ja mitä vielä. Olin fiksu ja sympaattinen mutta avoin - ei helvetissä. Joten yritin olla sitä. Sitähän naiset halusivat minulta. En vain ollut sitä ja vaikka kuinka yritin luoda sitä osaksi persoonaani minkä halusin muille esittää, en siinä aivan täydellisesti onnistunut. Ja sehän vasta sitten kiukutti ja siitä piti sitten avautua. Joten sitten kun ymmärsin että oikeasti olen sitä mitä olen itsestäni luonut, pystyin hyväksymään sen. Ihminen on menneisyytensä tulos. Et ole pakotettu olemaan jonkinlainen orja sille mitä joskus on tapahtunut, mutta et myöskään voi sitä elämästäsi poistaa. Se olet sinä ja sellaista elämä on. Se yritetty avoimuus ja sen vaikutus feikattuun persoonaani on pikkuhiljaa sulautunut minuun. Tai osa minua se on aina ollutkin, nyt vain pystyn hyväksymään sen, se ei ole feikkiä, se olen minä yrittämässä räpiköidä vähän eri suuntaan siitä mihin henkilökohtainen historiani on minut laittanut. Ja se että pystyn sen hyväksymään, että olen osieni summa vaikka ne kaikki ei ehkä toivottuja osia ole olleetkaan aina. Ja pystyn silti katsomaan eteenpäin ja näkemään mahdollisen muutoksen sekä pyrkimään sitä kohti. Se saa minut tuntemaan helvetin hyvältä.

...

Kuten aina ennenkin, tämäkin postaus vaati jotain erilaista tapahtuakseen jotta päädyin tänne kirjoittamaan. Emotionaalisen tyrkkäyksen johonkin suuntaan. Törmäsin Tyttöön. Siihen samaan josta puhuttu aikaisemminkin tässä blogissa. Aivan täysin erilaisissa elämäntilanteissä päädyimme kahdestaan paikalliseen pubiin istumaan hämärään looshiin ja änkyttämään sanoja oluttuoppiin kaikesta siitä mitä vuosien varrella oli tapahtunut. Irvistelimme kauhusta ja haukoimme henkeä tuskasta asioille mitä oli tapahtunut, nauroimme antaumuksella ja hymyilimme kaipaavasti asioille joita oli tapahtunut. En kiellä sitä, tunsin nostalgiaa. Muistin mitä meillä joskus oli ollut. Olosuhteet repivät meidät rikki ja kaikki mikä joskus vuosia sitten alkoi ei koskaan päättynyt. Hainko sitten jotain päätöstä - en tiedä. Jos olosuhteet olisivat toiset olisinko toiminut jotenkin toisin - varmasti. Mutta kuten ennenkin, väärässä ajassa ja väärässä paikassa, meitä ei voisi olla. "Meidän tarinamme". Hän oli ja varmasti on vieläkin tärkeä asia minun henkilökohtaisessa historiassani, se mitä olen nyt on myös hänen ansiotaan ja en voi ikinä olla tarpeeksi kiitollinen hänelle siitä. Ne ajat silloin olivat pelastukseni, parasta aikaa pitkiin aikoihin ja jo sen vuoksi hän on edelleen tärkeä minulle. Mutta se saa minut myös ymmärtämään mikä muu on tärkeää minulle. Sunnuntaina kun kuulen avaimen rapsahtavan lukossa nousen ottamaan häntä vastaan, hän astuu sisälle tukka varmasti pörröllään tuulesta, se on aina pörröllään. Viikon erossa olon jälkeen kaipaan häntä taas niin paljon. Otan hänestä kiinni ja nostan ilmaan, pyöritän. Jo ajatus hänen hymystä saa sydämen nyt potkimaan rinnassa, siinä hymyssä on kaipausta ja rakkautta, siinä on aina ollut. Ja suutelen häntä. Kerron hänelle että hän on minulle tärkeintä elämässäni.


Sólstafir - Fjara