Kuukaudessa on ihminen kasvanut taas mahdottoman määrän. Tai ainakin oppinut katsomaan taakseen ja arvioimaan tekojaan. Yliopistonainen on jätetty taakse pienen räpistelyn jälkeen ja nyt voi hymistä ihmetellen miten siinä edestakaisin veivaamisessa meni niinkin kauan. Keittiöpsykologit väittelisivät siitä oliko kyse hellyyden vai hyväksynnän hakemisesta. Ehkä jostain muusta. Vaikka syy olisi tulevaisuuden kannalta hyvä löytää, voin todeta sen silti johtuvan myös siitä etten ollut valmis. En ollut valmis mihin? En ollut ylitse vanhasta suhteestani? Kyllä ja ei. En kaipaa enää vanhaa suhdettani, mutta ex-Pisimmäiseni oli silti mahtava nainen. En halua häntä, mutta ymmärrän että hänen stigmansa vaikuttaa minun suhtautumiseeni muihin naisiin. On vaikea löytää yhtä hyvää naista, ja valitettavasti pienetkin virheet korostuvat nyt silmissäni. En tietoisesti vertaa naisia ex-Pisimmäiseeni, mutta uskon alitajuntaisen vaikutuksen olevan vahva. Ei sillä että Yliopistonaisen virheet mitenkään erityisen pieniä olisivat olleet, mutta ehkä keskikokoisetkin sitten paisuivat massiivisiksi.

Valitettavasti aikaisemmin mainitsemani väsyneisyys ja apaattisuus on hieman hiipinyt kulman takaa kimppuun. Joulu meni syödessä kinkkua ja loikoillessa kuusen oksien alla. Havujen tuoksu nenässä pyörien, sohvalla hehkuviiniä siemaillen. Uusivuosi ryypättiin ja vaaranneettin itsemme laillisilla räjähteillä ja joku nainen olisi välttämättä halunnut harrasta seksiä kanssani keskustan sykkeessä pimenevällä syrjäkujalla. Kiitos, mutta ei kiitos. Sitten takaisin arkeen vähän haluttomasti ja levollisia lomapäivä kaipaillen. Ja oikeastaan mitään en ole saanut aikaiseksi. Treenaaminen on jäänyt, olen syönyt epäterveellisesti ja laiskasti, en jaksa viettää aikaa kavereiden kanssa, työt on huitaistu vasemmalla kädellä vain juuri niin hyvin kuin on vaadittu. Säälittävää.

Ei auta itkeminen. Tai auttaa se vähän, se nimittäin saa minut katsomaan itseäni peilistä. Haukkumaan sopivassa määrin itseäni ja tsemppaamaan. Lyömään käsillä poskille ja karjuen paukauttamaan pään pöytää vasten. Vetämään pitkään henkeä ja venyttelemään antaumuksella. Avautumaan pitkästä aikaa. Kirjoittamaan blogiin miltä tuntuu ja miksi tuntuu niin vetämättömältä. Tylsältä ja terän menettäneeltä. Tänään pitkästä aikaa kaivoin treenikamat esille kaapista jonne ne piilotin joululomalle lähtiessäni. Ja helvetti että tuntui hyvälle. Kiroilin vähän miehisesti röhkiessäni treenin kanssa ja tunsin miten energia alkoi vapautumaan. Lihakset vetreytyivät ja endorfiinit virtasivat, mieli kohentui. Ymmärrys laajeni ja tajusin mitä halusin. Mistä pidän. Mikä tekee minut onnelliseksi ja mikä ei. Että minun pitää tavoitella sitä mikä tekee minut onnelliseksi, ja olla välittämättä siitä mikä ei tee, riippumatta juurikaan siitä mitä ne asiat ovat. Minä olen kohtaloni herra ja sieluni kapteeni.

Fyysisesti aloin siis voida paremmin, se myös vaikutti henkiseen puoleen, mutta parisuhdekysymys jäi silti. Olenko minä oikeasti ylitse ex-Pisimmäisestäni? Ovatko stigmat niin vahvat? Voisiko polttomerkki-efektin korvata sädekehävaikutuksella? Hankala sanoa; itseä on niin vaikea katsoa objektiivisesti, vaikka joskus kehuskelenkin olevani siinä keskivertoa parempi. Sen kertoo oikeastaan vain seuraava suhteeni. Tuntuu hieman kammottavalta sanoa niin ja altistaa seuraava ihanainen impi joka seuraani lyöttäytyy jollekin psykologiselle testille itsestäni, mutta sitä kai elämä aina on, yhtä isoa psykologista testiä. Jos tämäkin asia riisutaan kaikesta kiilteestään ja glamouristaan, hienoista sanoista ja psykologisesta hölynpölystä, niin käytännössähän minä vain olen kokemuksieni kautta tullut nirsommaksi ja ymmärtänyt enemmän mitä haluan. Kuten sanoin - tavoitella sitä mikä tekee minut onnelliseksi ja olla välittämättä siitä mikä ei tee.

Miksi kukaan olisi onneton, kun voi lopettaa olemasta onneton ja olla mahtava sen sijaan.