Olin naperona hyvin ujo lapsi. Ala-asteella oli minulle vielä melkoisen omituinen ajatus seukata ja "aletaaks olee" olisi voinut yhtä hyvin olla vierasta kieltä. Yläasteella hormonit alkoivat teinipojalla hyrräämään, mutta introvertin sisäisillä supervoimilla tykkäsin mieluummin olla omassa rauhassani, tai muutaman tutun kaverin kanssa. Joskus jopa pääsin liittymään isoveljien ja serkkujen seuraan. Tosin heidän seurassa liikkuvista naisista pystyi vain unelmoimaan. Ikäisilleen naisille nuorempi poika oli vakavuudessaan jotain Hitlerin tasoista kriisiä. Naiset ja vuorovaikutus niiden kanssa oli melkoisen omituinen käsite. Kun sitten ensimmäinen hame osoitti jotain sairasta mielenkiintoa näitä ruskeita silmiä kohtaan niin olin heti myyty. Hieman huomiota ja kädestäpitämistä niin ujo pieni poika oli heti koukussa. Siitä alkoi minun välillä onnellinen ja välillä vähän vähemmän onnellinen parisuhdehistoriani, josta aika suuren osan pystyy tästäkin blogista lukemaan. Naiset pysyivät kuitenkin hyvin pitkään jonain maagisena olentona. Yksisarvisena joka kakkaa vaaleanpunaista vaahtoa. Juuri ja juuri saavuttamattomattomina puolijumalina melkein käden kantaman päässä.

Sitä jatkui melko pitkään. Naisille se tuntui yleensä olevan aivan päinvastainen kokemus. He ihastuivat julkkiksiin tai niihin muutamiin kulman kovimpiin kolleihin, harvoihin valittuihin, kun minä pidin aika rajoituksetta kaikista seksikkäämmän sukupuolen edustajista. Jokainen nainen oli mahdollisen suhteen kohde; eihän ne tietenkään aina sytyttäneet tai mahdollisuudet oli lottovoiton tasoa, mutta jokaista kuitenkin katsottiin se pieni puolijumalillinen hehku silmien takana loistaen. Tietysti sukulaiset, kavereiden tyttöystävät ja muut sosiaaliset itsemurhat pois lukien. Vaikka huomiota jumalolennoilta oli alkanut putoilemaan lautaselle enemmän, ja ajan kanssa se vaan kasvoi, nuoruudesta opittu tapa pysyi. Kaverinainen oli käytännössä mahdoton ajatus, ennenkuin oli todettu ettei ollut mahdollisuuksia tai ei vaan kiinnostanut. Hullut miehet, mikä meitä vaivaa? En usko että olin todellakaan yksin.

Pitkään kaikki kaverinaiset jotka tunsin, olivat entisiä räpellyksiä tai yhdenyön juttuja. Oli todettu se ettei välillä kipinöi tai vaikka vähän olisikin kipinöinyt, niin jokin kuitenkin oli hommien etenemisen pysäyttänyt. Oltiin kuitenkin tultu niin hyvin toimeen että vähän oli lakanoita pöllytetty hetken himossa, tai lusikassa köllötetty puhuen universumista aamuun asti, niin haluttiin pitää yhteyttä - ja niin oli syntynyt näitä omituisia miehen ja naisen välisiä kaverisuhteita. Mitä sitten yhtäkkiä minulle tapahtui?

Nyt nimittäin huomaan että minulla on kaverinainen, jota en ole IRL edes tavannut. Heitetään läppää Skypessä peleistä, leffoista ja muusta nörttikansan viihdykkeestä ihan kuin oltaisi aina tunnettu toisemme. Eilen illalla huomasin että hän oli vaihtanut Skypekuvakkeensa ja tarkemmalla katselulla tajusin että hänhän on oikeasti ihan kuuma ja söpö nainen. Ah miehiset hormoonini, missä olette? Hetken mietin että johtuuko se siitä, että alitajuntaisesti olin jo todennut ettei minua kiinnosta, mutta tuijotellessani kuvaa ja ajatellessani keskustelujamme tajusin että "hitto, kyllähän minä hänet haluaisin tavata". Perijä oli pudotettu isänsä toiselta polvelta ja jumalolento ei enää ollut jokin välitön himon kohde ja tulevaisuuden mahdollisuus. Heistä oli tullut kuolevaisia. Tämähän on oikeastaan aika... tervettä?

Pieniä ongelmia tietysti aiheuttaa se, että nyt kun olen tajunnut kyseisen asian niin minun täytyy pitää itseni kurissa, sillä en halua mitenkään torpata tätä meidän mahtavaa kaverifiilistä kuvittelemalla, että meidän välillä on jotain mitä siinä ei välttämättä oikeasti olekaan. Tosin näin hyvälle pohjalle ja ymmärrykselle päästyäni, uskon että pystyn aika hyvin väistelemään karikot joita edessä päin voisi siintää. Toivottavasti. Ehkä minun pitäisi alkaa tutustumaan enemmänkin naisiin ihan vain puhtaassa kaverimielessä.

Mutta ai hitto, on se kyllä aika söpö nainen. Ja meidän mielet käy kuin yhtä tahtia...