Ehkä siellä on. Saattaa olla melko himmeää tällä hetkellä mutta onpahan ainakin.

Kuten varmasti arvata saattaa tällaisen tapahtuman jälkeen pitää hetki miettiä ja kasata itseään, ja sen jälkeen tehdä jotain. Joten tässä on sitten viikko hiimailtu rauhassa ja tutustuttu taas itseemme ja toisiimme. Se piti vain ensin sulkea pois. Siitä ei puhuttu ja sitä yritettiin olla ajattelematta. Käytiin katsomassa Skyfall ja ulkona syömässä. Pisimpäni ei lähtenyt kavereidensa kanssa pubiin vaikka pyysivät ja minä en uppoutunut omiin projekteihini. Oli paljon yhdessä sohvalla makoilua, yhdessä shoppailua, yhdessä puhumista, saatte varmaan kuvan. Sörkin ja härkin Pisimmäistäni kunnes sain hänet tarpeeksi virittyneeseen mielentilaan lukemaan tätä blogia ja katosin pitkästä aikaa yksin kauppaan jotta hän sai rauhassa lukea ja ajatella. Se ilmeisesti ainakin jonkun verran tehosi sillä palatessani näppäimistö sauhusi. Jos tämä koko tilanne ei olisi ollut yhtään ahdistavampi tai vakavampi olisin varmaan virnistänyt voitonriemuisesti. Avautuu. Ainakin jonnekin.

Meidän "ollaan yhdessä" -viikko sitten kulminoitui yhteiseen jouluun. Kun kumpikin olimme olleet omien vanhempien luona tänä jouluna, niin päätimme pitää yhdessä oman joulun ihan kahdestaan. Kinkkua, jouluruokia, glögiä, joulumusiikkia, melkein koko setti. Glögi oli totta kai terästettyä ja sitten muutaman lasillisen jälkeen oltiin valmiita. Nyt puhutaan. Pisimpäni otti jälleen iloiseksi yllätyksekseni aloitteen omiin käsiinsä ja kysyi haluaisinko kenties lukea hänen avautumisensa jota oli tunteella muutamana päivänä kirjoittanut. Pala kurkussa myönnyin vaikka pelotti ja hermostutti yhtä aikaa. En ollut ainoa. Sieltä paljastui sitten hyvin juuri sellainen tilanne kuten olin ajatellutkin. Hetken mietin että olinko oikeasti aavistanut asiat noin tarkasti oikein vai oliko minun blogini lukeminen vaikuttanut hänen mielipiteisiinsä. Kana tullut ennen munaa. Oli siellä tietysti sitten yllätyksiäkin, muttei mitään suurempaa. Minun käyttäytymisestäni. Lukemistani seurasi sitten vakamman oloista keskustelua mutta yllättävän kepeissä merkeissä. Naurettiin ja ehkä vähän saattoi välillä silmätkin kostua, mutta hyvistä syistä. Pääsi oikeasti puhumaan ja purkautumaan. Helpotti. Selvitettiin monta asiaa ja yritettiin oppia. Eihän me tietenkään niitä vielä opittu, mutta lähdettiin ainakin oikeaan suuntaan. Nyt vaan sitten kovaa treenausta. Asioiden tilasta kertoo varmaan tarpeeksi se että myös mm. huonekalujen järjestys vitutti joten siinä about keskiyön aikoihin alettiin sitten yhteistuumiin sisustamaan kämppään uudestaan. Putsattiin kaikki mahdollinen mikä vaan voisi aiheuttaa kitkaa. Kerrottiin fiiliksistä ja siitä mikä toisessa ahdistaa ja miten tahtoisi toisen muuttuvan, mutta puhuttiin myös siitä miten kuluva viikko on oikeasti ollut hyvää aikaa eikä ole ahdistanut niin paljon. Vasta sillä hetkellä kun Pisimpäni käsi laskeutui olkapäälleni tajusin että tämä on varmaan ensimmäinen kerta oikeasti siihen puoleen vuoteen kun hän on oma-aloitteisesti todella koskenut minua. Tuntui kivalta. Hyvältä.

Eli ihan positiiviselta vaikuttaa. Mutta mitenkäs tästä nyt sitten eteenpäin? Jos toinen on sanonut että hänellä ei ole enää mitään tunteita minua kohtaan niin se tuskin korjaantuu ihan vain hatullisella hyvää yritystä. Vaikken täysin usko että hänellä ei olisi enää ollenkaan minkäänlaisia tunteita, niin kuitenkin syystä tahi toisesta sellaiseen tilanteeseen on päädytty että hän niin on minulle sanonut. Vaikka siellä olisi syvää välittämistä ja kaveruutta niin riittääkö se? Riittääkö se mihin? Siihen että voidaan jatkaa hyvässä parisuhteessa ja kehittää rakkaus uudelleen. Totta kai. Sanotaan että ihmiset "ajautuu erilleen" tai että rakkaus vain loppuisi yhtäkkiä, mutta sehän on ihan paskapuhetta. Me ajauduttiin erilleen koska me ei tehty asioita enää yhdessä, ei kommunikoitu ollenkaan. Ei me ajauduttu erilleen sen takia että rakkaus olisi jotenkin loppunut. Rakkaus väheni koska me ajauduttiin erilleen. Ei syy vaan seuraus... Romanttiset komediat ja draamat antaa ihan väärän kuvan siitä miten elämä oikeasti menee. Josta sitten otetaan sellainen ajatusmaailma että kasvaminen erilleen olisi jotenkin normaalia ja sellainen "vain tapahtuu". Sitten kun vielä joku Adele laulaa miten on ihan ok olla vahva ja itsenäinen nainen ja erota vaikka joka helvetin miesystävästä niin mitä muuta sitten pitäisi ajatella. Vituttaa ja työnnän syytä jo ihan randomien asioiden harteille, mutta kun en muutakaan keksi ja tekee mieli kiroilla ja syyttää jotain. Tappiomieliala ärsyttää itseä ainakin ihan suunnattomasti. "Luovutetaan kun me nyt vaan kasvettiin erilleen." VITUT! Ei sillä että meillä näin asiat olisi, mutta jotenkin sitä kai saa sairasta nautintoa siitä että kuvittelee pahimman mahdollisen tilanteen ja kiukuttelee sille. Että Pisimpäni sitten vain... luovuttaisi. Antaisi periksi. Ei taistelisi. Että en itse voisi vaikuttaa asiaan yhtään ja vaikka kuinka tekisin kaikkeni niin en saisi häntä enää itselleni.

Miten sitten voisin saada hänet taas itselleni? Yleensä siihen ihastumisvaiheeseen kuuluu koskettamista, pitkiä katseita, söpöä puhumista, hellittelyä, seksiä, kyllä te tiedätte. Kaikkea sitä mitä vastarakastuneet pariskunnat tekevät jatkuvasti. Mutta jos toinen sitten ahdistuu siitä, mitä hemmettiä pitäisi tehdä? Olen ihan ensimmäistä kertaa tällaisessa tilanteessa ja romanttiset komediat ei käsittele tällaisia tilanteita. Auttakaa nyt saatana Hugh Grant ja Meg Ryan, pyydän. Toinen haluaisi että suhteeseen palaisi intohimo ja jalat alta vievä rakkaus, mutta sitten ahdistuu kaikista niistä yleisimmistä esiintymismuodoista. Kun päälle vielä lykätään se että minä todellakin haluaisin kosketella ja tuoda sen rakkauden takaisin. Haluan häntä tälläkin hetkellä niin paljon että jos minulla olisi kymmenen kertaa isommat pallit niin marssisin suoraan makuuhuoneeseen ja osoittaisin sitä intohimoa. Monta kertaa ja varmasti ei jalat kantaisi enää sen jälkeen. Enkä nyt puhu pelkästä seksistä vaan kaikesta tästä rakkaudesta ja sen osoittamisesta. Haluaisin ottaa hänet illalla sängyssä kainaloon ja silittää tukkaa kunnes hän nukahtaa. Ottaa kaupungilla kävellessä kädestä kiinni ja pussata keskellä katua. Mutta en uskalla. Pelkään että ajan häntä edelleen kauemmas. Pisimpäni on melkoinen stressipallo ja uskon että jo pelkkä tämän mainitseminen saisi hänet stressaamaan asiasta, joka taas mahdollisesti ajaisi häntä taas uudestaan kauemmas. Joten minä odotan. Annan omaa aikaa ja yritän silloin tällöin hivuttaa pienen satunnaisen kosketuksen. Odotan että hän kertoo mitä haluaa jotta voin antaa sitä... Tosin katsoen meidän suhdehistoriaa omista haluista puhumisen kannalta saattaa olla että saan odottaa aika pitkään.

Kai tässä pitää ottaa oppia kokemastaan. Puhua. Alan ehkä pikkuhiljaa tulemaan jo aika hyväksi puhumisessa. Nyt kun saisi vielä nämä satunnaiset sydämestä puristamiset, ahdistuskohtaukset ja itkunpidättelyt loppumaan niin voisi melkein sanoa että aletaan olemaan taas positiivisen puolella.

Eiköhän se tästä.