No se oli sitten siinä. Turhahan tässä on räpistellä.

Neljä ja puoli vuotta kestänyt suhde on ohi. Omia kämppiä alettu katselemaan ja ilmassa leijuu jotenkin kiusallinen hiljaisuus. Itse ei jaksa enää kiinnostaa, Pisimpäni yrittää varmaan pitää jonkin näköistä teatteria yllä. Että kaikki on ihan ok ja jutellaan kivoja ja ollaan kavereita. Kuitenkin joudutaan olemaan saman katon alla vielä aika kauan ennenkuin saadaan kämpät järkättyä. Kyllähän minä sitä arvostan, parempaa se on kuin riiteleminen, mutta jotenkin ei vaan nyt jaksa. Ei kiinnosta. Tänään ei ole oikeutta kuulostaa pirteältä ja iloiselta. Nyt ei ole pirteä ja iloinen aika. Ei ehkä vielä huomennakaan.

Miksi näin sitten kävi? Tässä pari päivää olen miettinyt miksi oikeasti näin kävi. Kuvittelin että syy eroamisellemme oli että Pisimpäni ei enää tunne mitään suhdettamme kohtaan. Mutta sehän on väärin, ei se ole syy vaan seuraus. Jokin aiheutti sen että hän ei enää tunne samoin kuin ennen. Tämän ymmärtäminen sai jonkinlaisen valaistumisen aikaan. Jollain tasolla syytin aina itseäni. Että tein jotain mikä sai hänet karkkoamaan ja sulkeutumaan, mutta kun ymmärsin ettei se oikeasti ole syy, osasin pudottaa painoa omiltakin hartioilta. Meillä oli kuitenkin mahtava parisuhde. Sitä ei voi kukaan kiistää. Olemme samantyyppisiä, nautimme samoista asioista, meillä on samanlaiset arvot ja mielenkiinnot. Pidämme samoista paikoista ja samanlaisista ihmisistä. Halusimme samanlaista tulevaisuutta. Mutta sitten kaikki vaan lahosi. Ei niin tapahdu. Ei yhtäkkiä parissa kuukaudessa yhteys vain lopu. Jokin toimi katalyyttinä ja sai katastrofin ainekset kasautumaan yhteen ja räjähtämään. Pari päivää pohdin. Join kaljaa ja mietin... Mikä se oli?

Pisimpäni on sanonut minulle aikaisemminkin ahdistuneensa kun asiat lähestyvät liikaa. Lisäksi hänellä on melko rikkinäinen tausta ja vielä aikuisiälläkin on paljastunut asioita jotka järisyttävät maailmaa niinkin syvältä perusteista kuin omista vanhemmista. Ei tietysti tarvitse olla Gandhi laskeakseen yksi plus yksi yhteen. En vain ymmärtänyt sitä aluksi. Ja olen pahoillani siitä. Minä lupasin että pitäisin hänet poissa siitä mihin suku, DNA ja ties mikä kuvitteellinen verivelvoite häntä olisi viemässä. Minä pitäisin huolen että hänestä ei tulisi kuin äitinsä tai siskonsa. Minä en olisi hänen biologinen isänsä, enkä hänen kasvatti-isänsä. Minä olisin miehen malli jota voisi ihailla ja johon turvautua. Mutta kohtalolla on musta huumorintaju ja minusta tuli juuri ne mitä ei pitänyt. Kun arki alkoi tulla parisuhteeseen Pisimpäni havahtui todellisuuteen. Parisuhde ei olekaan enää pörröistä vaaleanpunaista vaahtoa joka ihan kuin itsestään parantaa kaikki haavat ja korjaa itsensä. Sen eteen joutuu tekemään töitä ja jos oikein paskasti käy niin se saattaa jopa hajota ja satuttaa. Juuri niinkuin hänen vanhempansakin tekivät. "Onko meillä mahdollisuutta paeta kohtaloamme" oli varmasti kysymys jota hän kysyi päässään. Ilmeisesti ei, oli vastaus johon hän päätyi. Ulkopuolinen ihastus vain lisäsi tuskaa, kohtalo toisti itseään juuri kuten hänen vanhemmillaankin. Oli helpompi lopettaa nyt, nyt kun ei ollut vielä lasta suhteen ulkopuolelta. Sulkeutua, ajautua pois. Kohtaloa pääsisi pakoon vain ajamalla muut luotaan. Ystävien ja rakkaiden luottamusta ei voisi pettää jos he eivät olisi liian lähellä. Surkimukseksi ei voisi tulla jos kukaan ei olisi tuomitsemassa sellaiseksi.

Onko se sitten näin? En tiedä koska hän ei puhu. Ei vieläkään kerro mitään. Nyt ei tarvitsisi enää olla edes kohtelias. Emme ole enää parisuhteessa, voisi olla rehellisen julma ihan vapaasti. Mutta silti saan vastauksiini pelkkiä vastakysymyksiä. "Emmä tiiä itekään". Eikä hän varmaan tiedäkään koska ei osaa käsitellä asioita. Perhe on ollut aina liian lähellä ja arka. Edes minä en ole saanut kuulla kaikkea. Niitä pieniä tiedon murusia on pudoteltu silloin tällöin kun on tuntunut siltä ettei kestä enää muuten. Tarkasti napottaen silmiäni ja reaktiotani. En minä tuomitse. En ole sitä koskaan tehnyt. Ei meitä voi pitää vastuussa vanhempiemme teoista eikä minusta meidän tarvitse pelätä heidän historiaansa. Emme me ole he ja vastaamme itse teoistamme ja päämääristämme. Mutta en muutakaan keksi. Suhteemme oli mahtava. Kaikki olivat siitä kateellisia. Uskon vahvasti etten tule löytämään parempaa koskaan, toivottavasti edes samanarvoisen, mutta tälläisia suhteita on ehkä yksi miljoonasta. Ei siitä heppoisin syin irrota. Sen on pakko olla jotain todella syvään kasvanutta. Selittämätöntä pelkoa ja ahdistusta. Millään logiikalla tästä ei irrota muuten kuin vakavin perustein. Ja mitään muuta vakavaa perustetta en keksi.

Mitä sitten nyt? Etsin oman kämpän. Annan ajan kulua. En aio elätellä toiveita että tämä aika vielä joskus palaisi. Ehkä se palaa, ehkä ei, mutta paikalleen jämähtäminen ei sitä ainakaan tuo takaisin. Ei tämä ollut enää parisuhdetta loppupeleissä. Kun toinen on niin jäätynyt ja sulkeutunut ettei voi olla edes samassa huoneessa ilman mitään syytä ahdistumatta niin mahdoton siinä on parisuhdetta hoitaa. Minä yritin, mutta yksin voi vastata vain niin suuresta määrästä huoltoa. Kun toinen ei pysty peloiltaan ja tunteiltaan edes yrittämään. Jänis ajovaloissa. Hamsteri häkissä. Jäätyneenä, liikkumatta ja tuntematta. Ehkä se palaa jos hän saa asiansa kuntoon. Ajatusmaailman hoidettua siihen tilaan että pystyy antamaan myös itsestään. Pystyy olemaan vapaasti itsensä. Ehkä joskus, ehkä ei. Taidan ainakin hetken aikaa vetää henkeä. Naiset saa riittää hetkeksi... ehkä.

Kübler-Rossia en ole ihan noudattanut, mutta kieltäminen, surullisuus ja neuvottelu on käyty jo läpi. Tässä tulee kiukku ja sen jälkeen pitäisi tulla hyväksyminen. Kuninkaan puhe.

Fuck. Fuck! Fuck, fuck, fuck and fuck! Fuck, fuck and bugger! Bugger, bugger, buggerty buggerty buggerty, fuck, fuck, arse! Balls, balls... ...fuckity, shit, shit, fuck and willy. Willy, shit and fuck and... tits.