00.53 Hei sinä. Mukavasti turta.



Kolmas päivä putkeen baarissa. Neljäs putkeen alkoholia. Rappio. Bohemia. Dekadenssi. Mutta olo on silti mukavasti turta. Miksikö? Luulisi että neljän päivän krapula söisi miestä rotan lailla. Että sunnuntai menisi makoillessa ja kärsiessä. Miksikö ei siis mene näin? Tarvitseeko edes kysyä... nainen.

Jännittävää miten kysymysmerkkinä olen taas pitkästä aikaa naisen kanssa. En tiedä yhtään miten häneen pitäisi suhtautua. Toisaalta keskustelemme kuin parhaatkin kaverit. Kaikesta mahdollisesta ja aivan luonnollisesti. Tai ainakin minusta tuntuu että se on hyvin luonnollista. Tuntuu hyvin ystävämäiseltä suhteelta, katseet eivät ole vihjaavia ja "tahattomia" kosketuksia ei juuri tapahdu. (Vaihtoehtoisesti olen sokea ja tyhmä - selkeille signaaleille immuuni mies.) Mutta sitten istahdan lattialle ja nojaan sängyn reunaan selälläni, hän istuu pelkässä yöpaidassaan takanani sängyllä jalat ristissä. Painan päätäni taaksepäin ja hän alkaa rapsuttaa niskaani. Paljaat jalat risti-istunnassa luovat niin ihanan pehmeän tyynyn. Pink Floyd soi. Suljen silmäni ja hyräilen sävelmää. Pehmeät sormet kutittavat niskaa, hipaisevat korvaa, silittävät poskea. Jalkojen silkkinen iho tuntuu viileältä niskaa ja poskea vasten. Tunnen hiukset kasvoillani. Raotan silmiäni. Hän on nojautunut hieman eteenpäin. Silmät ummessa huojuu musiikin tahtiin. Jo niin lähellä että osaan tunnistaa edellisen hänen drinkkinsä hengityksen energiajuomamaisesta tuoksusta. Jos suoristaisin selkäni, kasvomme osuisivat yhteen. Epäröin. Hän avaa silmänsä ja hymyilee unenomaisesti; vain vaaksa erottaa kasvomme. Sulkee jälleen silmänsä. Tilaisuus menetetty. Huokaan syvään ja tuudittaudun uudelleen musiikin rytmiin ja pehmeän tyynyni seksikkääseen salamointiin.

Ja sitten eilen illalla, tai oikeastaan tänään aamulla. Yhdessä. Makoilua sängyssä. Minun kämpillä vuorostaan, olen kaikki edelliset kerran vallannut osan hänen sängystään. Otsat vastakkain. "Taisit pitää niskan rapsuttamisesta?" On liian pimeää nähdä, mutta olen aivan varma että hänellä on se kaunis hieman ilkikurinen hymy kasvoillaan. "Parasta." Tunnen sormen piirtävän ympyrää niskaani. Värähdän, kylmiä väreitä liikkuu selkää pitkin. Hän nauraa. Nukahdan kosketuksen rauhoittavaan voimaan. Satunnaisia hetkiä myöhemmin herään hänen liikahdukseensa. Mynkyää lähemmäs ja kääntää kasvonsa minuun päin. Jäljitän hänen leukansa kaarta sormellani. Silitän poskea ja kaarran takaisin korvan taakse. Ensin vain sormen päällä, mutta hiljalleen koko kämmenellä. Poski, kaula. Värähtikö hän? Ehkei edes huomattavasti, mutta olen varma että hän tunsi myös sen pienen salamoinnin ihojen välillä. Otan käteni pois ja hän korjaa asentoaan sängyssä. Painaa päänsä rintaani vasten ja jatkaa rauhallista hengitystään. Olikohan hän edes hereillä? Täydellistä vallantunnetta. Tukahdutan itserakkaan naurukohtauksen. Kierrän käteni hänen ympärilleen ja painan kasvoni hänen hiuksiin. En edes muista nukahtaneeni.

Mitä se sitten onkaan. Siitä olemme varmaankin yhtä mieltä että ei se pelkästään kaveruutta ole, mutta onko se paljonkin enemmän vai vain hauskanpitoa. Kuka tietää. Minun kai pitäisi. Ensin varmaan pitäisi selvittää omat fiilikset ja sitten kysellä mitä mieltä toinen on. Mutta kaikki se tuntuu jotenkin niin monimutkaiselta ja vaikealta. Varsinkin kun vertaa miten helppoa on herätä aamulla sylikkäin sanomatta mitään. Ja juuri nyt se herääminen tuntuu niin helvetin hyvältä.



Pink Floyd - Comfortably Numb

-